Laukkukauppaa ja karelianismia

Autonomian aika ja karelianismi (1800-luku)

Suomi siirtyi kokonaisuudessaan Venäjän valtaan yli sadaksi vuodeksi Suomen sodassa, joka käytiin vuosina 1808–1809. Suomen sodan rauha solmittiin Haminassa syyskuussa 1809 ja raja vedettiin Torniojokeen. Alkoi autonomian aika Venäjän alaisuudessa. Suomi ja Venäjän Karjala kuuluivat seuraavat sata vuotta samaan valtakuntaan. Autonomian aika merkitsi pitkää rauhallisen taloudellisen ja kulttuurisen kehityksen kautta Suomessa ja Karjalassa. Vanha Suomi palautettiin autonomisen Suomen yhteyteen vuonna 1812.

Vienan ja Aunuksen tärkeimmät elinkeinot olivat 1800-luvulla kauppa, kalastus, metsästys ja maanviljelys, mutta kerjuulla käyntikään ei ollut vienalaisille vierasta katovuosina. Elinkeinoista tärkein oli kuitenkin laukkukauppa Suomessa sekä myös muualla Karjalassa ja Venäjällä. Maanviljelyksen ja metsätalouden kehittymisen esteenä olivat takapajuiset maanomistusolot ja venäläisen valtiovallan säännökset. Viljelysmaa oli kyläkunnan yhteisomaisuutta ja se jaettiin talojen kesken aina parin kymmenen vuoden välein talojen miespuolisten asukkaiden määrän suhteessa. Tämä ei rohkaissut maatalouden kehittämiseen, kun työn hedelmät saattoivat seuraavassa maanjaossa siirtyä jonkun toisen hyödyksi.

Metsät olivat valtion omaisuutta ja jopa jokapäiväisten polttopuun ja rakennuspuun hakkuut olivat tarkasti säädeltyjä. Puuta sai ottaa talon omaan käyttöön vain vuosittaisen kiintiön mukainen määrä, joka rakentamiseen sopivan tukkipuun osalta oli seitsemän runkoa vuodessa taloa kohti. Enemmänkin puuta sai ottaa, mutta vain kruunulle suoritettavaa kovaa maksua vastaan. Tämä esti tehokkaasti puuvaroihin perustuvien elinkeinojen kehittymisen ja Karjalan laajojen metsien hyödyntämisen.

Autonomian aikana 1800-luvulla vienalaisten ja muiden karjalaisten kaupankäynti Suomen puolella jatkui ja laajeni koko maan kattavaksi. Karjalaiskauppiaat ulottivat kauppapiirinsä aina Ahvenanmaalle ja Pohjois-Ruotsiin saakka.  Elias Lönnrot kuvaa kolmannen runonkeruumatkansa matkakertomuksessa syksyltä 1832 vienankarjalaisten kauppiaiden luonnetta ja tapoja seuraavasti:

”Heti vieraan astuessa sisälle hän tekee useita kysymyksiä, ja kun hän sitten rupeaa juttelemaan, ei hänen ollenkaan tarvitse ajatella jokaista sanaa erikseen, vaan sanoja tahtoo usein tulvia yhdellä haavaa runsaammin hänen huuliltaan, kuin mitä olisi tarpeellista… Luonnollinen taipumus kaupan harjoittamiseen on näillä suomalaisilla yhteistä koko Venäjän kansan kanssa. Olisin taipuvainen luulemaan heitä muinaisten permalaisten eli n.s. ”bjarmien” jälkeläisiksi, joista aina on ollut niin paljo päänvaivaa, ja että heidän kauppaintonsa siis olisi perintö heidän esi-isiltään… Kotona eivät he tosin toistensa kanssa harjoita mitään huomattavaa kauppaa, mutta sitä enemmän Suomessa, Inkerissä, Virossa j.n.e., missä huiveillaan ja muilla pienillä kauppatavaroilla kokoavat melkoisesti rahoja. Lokakuusta alkaen tätä kulkukauppaa harjoitetaan aina seuraavaan kevääseen asti, jolloin he palaavat joko kotia hoitamaan maanviljelystään tai matkoille Pietariin. Moskovaan ja muihin paikkoihin, mistä ostavat suurimman osan niitä tavaroita, joita sitten talven kuluessa myyvät.”

Ensimmäisenä Vienan runolauluperinteen kerääjänä pidetään Sakari Topelius vanhempaa, joka laulatti karjalaisia laukkukauppiaita 1820–30-luvuilla ja julkaisi keräämiään runoja painettuina vihkosina. Toisen julkaisemansa kansanrunovihkon esipuheessa vuonna 1823 hän toteaa vanhoja runonlauluja veisattavan vain Suomen itäisillä äärillä ja luoteisessa Venäjän maassa. Viidennen runovihkon esipuheessa hän nimeää, että on vain yksi ainoa laulupaikka ja sekin Suomen rajojen ulkopuolella Vuokkiniemen pitäjässä, jossa urosväen vanhat tavat ja jutut ovat säilyneet ”vilpitönnä ja puhtaana”.

Ensimmäisenä runonkerääjänä Vienan kylissä liikkui A. J. Sjögren vuonna 1825. Utsjoen kirkkoherra Jaakko Fellman keräsi runoja vuonna 1829 matkallaan Vuokkiniemen, Jyvöälahden, Uhtuan ja Jyskyjärven kautta Kemiin.

Elias Lönnrot aloitti kansanrunojen keruun Suomessa ja pääsi vasta kolmannella keruumatkallaan vuonna 1832 Vienaan Vuokkiniemeen asti. Neljännellä matkalla vuonna 1833 Lönnrot ensi kerran keräsi runoja Vuokkiniemen ympäristön runokylistä. Neljännen matkan jälkeen Lönnrotilla kiteytyi ajatus eepoksen kokoamisesta. Viides matka vuonna 1834 antoi tulevalle Kalevalle sisältöä, kun Lönnrot kohtasi Latvajärvessä Vienan suurimman runonlaulajan Arhippa Perttusen. Kalevalan ensimmäisen painoksen käsikirjoitus valmistui vuonna 1835. Sen jälkeen Lönnrot teki Vienaan vielä kaksi runonkeruumatkaa: kuudennen keväällä 1835 ja seitsemännen vuosina 1836–37.

Kansallisuusaate ja karelianismiksi nimetty kiinnostus Kalevalaa ja runolaulualueita kohtaan virisi myös taiteilijoiden keskuudessa 1890-luvulla. Syntyi lähes kaikkiin taiteenaloihin vaikuttanut taidesuunta, joka sai innoituksensa Kalevalasta ja laulumaiden luonnosta ja elämäntavasta. Monet eri alojen taiteilijat hakeutuivat Karjalaan. Karelianismin kantavia voimia olivat kuvataiteilijat Akseli Gallen-Kallela ja Louis Sparre, kuvanveistäjä Emil Wikström, kirjailijat Juhani Aho, Eino Leino ja Ilmari Kianto, säveltäjät Jean Sibelius ja P. J. Hannikainen, arkkitehdit Yrjö Blomstedt ja Vicktor Sucksdorff sekä monet muut.

Rinnan karelianismin kanssa kehittyi karjalaisen kansan tietoisuus omasta historiastaan ja ainutlaatuisuudestaan. Ratkaisevan tärkeän sysäyksen antoi oululainen sanomalehtimies August Wilhelm Ervasti, joka teki kesällä 1879 karjalaisen heimoaatteen syttymisen kannalta tärkeäksi muodostuneen matkan Vienan Karjalaan ja kirjoitti siitä kirjan ”Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa”. Kirja innoitti vienalaisia ja Vienasta Suomeen muuttaneita kauppiaita pohtimaan taantuneen ja venäläistyvän kotiseutunsa olojen kohentamista.

Merkittäväksi muodostui myös Into Kondrad Inhan vuonna 1894 tekemä Lönnrotin jalanjälkiä noudatellut matka Vienan laulumaille. Sen tuloksena julkaistiin vuonna 1911 Inhan klassinen teos Kalevalan laulumailta ja hänen loistavat valokuvansa vienalaisista kylistä ja ihmisistä.