Käsityöt

Karjalaisten puvut ja käsipaikat

Pukualue

Karjalainen pukualue käsittää rajantakaisen Karjalan, Vienan ja Aunuksen, lisäksi Raja-, Pohjois- ja Laatokan Karjalan ortodoksiset paikkakunnat. Maantieteellisesti alue on laaja ja elinkeinoelämän rakenteessa on ollut ekologisista oloista johtuen suuriakin eroja.

Vienan pohjoiskylissä ei pellava menestynyt, siellä kudottiin hamppu- ja villakankaita ja muut kankaat hankittiin ostamalla lähinnä Šungun venäläisestä kaupungista. Aunuksessa, Raja- ja Laatokan Karjalassa sen sijaan viljeltiin pellavaa, ja kangasta kudottiin vaatetuksen tarpeisiin, mutta myös pöytä- ja pyyheliinoiksi sekä sänkyvaatteiksi.

1820-luvulta lähtien värikkäät puuvillakankaat alkoivat vähitellen syrjäyttää kotikutoisia kankaita. Punainen puuvillakangas eli kumakka, kumačču yleistyi nopeasti naisten paitojen ja päähineiden koristeiksi. 1840-luvulla painokuviollisista puuvillakankaista ommeltiin jo esiliinoja ja olkainhameita. Kankaita oli helposti saatavilla. Karjalaiset miehet harjoittivat kulkukauppaa, ja kotiväki sai tuomisina kangasta ja huiveja. Miesten ollessa ansiotyössä kotikylän ulkopuolella naiset olivat nuotanvedossa, metsätöissä ja kaskenpoltossa eli miesten veroisissa töissä eikä kutomiseen jäänyt aikaa.

Miesten puvut

Miesten pukuun kuului pitkä paita, joka ommeltiin käsin kotikutoisesta kankaasta. Pääntiessä oli pieni pystykaulus ja rintahalkio vasemmalla puolella. Kaskenpoltossa, peltotöissä ja nuotanvedossa paidan päälle vedettiin karkeasta rohdinkankaasta ommeltu päällyspaita. Suomessa ja Venäjän kaupungeissa kiertelevät miehet omaksuivat 1800-luvun loppupuolen muotipuvusta liivin, kaulahuivin ja lyhyen takin. Häissä morsiamen kuuluikin lahjoittaa patvaskalle ja sulhasen sukulaisille silkkihuivit kaulahuiveiksi.

Housut ommeltiin kotikutoisesta pellava- tai villakankaasta vuodenaikojen mukaan. Vienassa neulottiin villatakkeja, joita pidettiin paitsi pyhäpukuna myös käyttövaatteena varsinkin talvisin. Ulkotöissä päällysvaatteena oli pitkä ja vyötetty takki, joka tehtiin kotikutoisesta villakankaasta.

Kintaat kuuluivat arki-, pyhä- ja jopa kuolinpukuun. Rukkaset ommeltiin kinnasneulalla lampaanvillasta, jouhista tai sianharjaksista lämpimiksi ja miltei vesitiiviiksi. Kala- ja erämatkoilla sekä heinässä miehet käyttivät sääskilakkia. Se oli hupun tapainen päähine, joka suojasi myös kaulaa ja hartioita. Lippalakkeja pidettiin kesällä ja turkislakkeja talvella. Kesällä jalkoihin vedettiin tuohivirsuja, joita kului heinässä vähintään kolme paria. Talvella pidettiin pitkävartisia pieksuja villasukkien kanssa. Koreilunhaluiset nuoret miehet pukivat sukkansa jalkoihin niin, että sukkien kirjoneulottu suu jäi näkyviin.

Naisten puvut

Naisten pukuun kuului pitkä paita, olkainhame, alushame, päällys- ja paidan vyö ja esiliina ainakin 1930-luvulle asti. Paita, räččinä, ommeltiin kahdesta eri kankaasta. Yläosa oli 1800-luvulla hienoa valkoista pellavapalttinaa, 1900-luvun alusta lähtien joko valkoista tai pikkukuviollista puuvillakangasta. Alaosaksi kelpuutettiin kotikutoista pellavakangasta. Paidassa oli pyöreä pääntie, joka kantattiin kapealla puna- tai sinikuviollisella nauhalla. Rintahalkio oli syvä ja se kiinnitettiin joko vanhoillisesti nauhoilla tai muodikkaasti metallisilla kantanapeilla, joita pidettiin ”synnillisinä” vanhauskoisten keskuudessa. 1800-luvulla paitaa koristeltiin olkapäistä silkkilankakirjonnalla. Muiskat olivat kirjontataidon näytteitä. Pitkää ja vyötettyä paitaa pidettiin heinässä ilman hametta ja silloin oli jokaisella tilaisuus ihailla paidanhelman punaista etu- tai ketjupistokoristelua.

Ikään katsomatta naiset pitivät pitkän paidan kanssa olkainhametta. Se oli 1800-luvulla tavallisimmin kotikutoisesta villa- tai pellavakankaasta tehty hartius- eli liivihame. Kangas painettiin kotioloissa ruskeanpunaiseksi tai tummansiniseksi. Hartiushameen, šuššunan, sviitkan eli košton, etuhalkio kiinnitettiin kallisarvoisella kantanapilla, joka saattoi olla hopeaa tai peräti kullattua messinkiä. 1890-luvulla hartiushame oli iäkkäiden tai vanhauskoisten naisten käytössä.

Olkainhameet, sarafaanit ja feresit, saatettiin ommella kotikutoisesta kankaasta, tavallisimmin kuitenkin kirjavasta ja heleänvärisestä pikkukuviollisesta puuvillakankaasta. Hameen ompeluun tarvittiin miltei kolme metriä kangasta ja väljyys koottiin taitavasti hiuslaskoksiin selkäpuolella.

Kankaan mukaan hameiden nimet vaihtelivat ja samoin käyttötarkoitus. Siniset kitaikat ja si(i)čat kuuluivat arkeen, hienot damastikuvioiset silkki- ja brokadikankaat juhliin. Hame vyötettiin silkkivyöllä tai vyötärölle sidottiin heleänvärinen esiliina. Arkisin hartioita suojattiin käyttämällä vaikka kahtakin huivia rinnalla ristiin sidottuna. Juhlissa rajakarjalaiset naiset pitivät silkkiröijyä (šuhai, kouhta), joka oli edestä suora ja selästä laskostettu. Vienassa ja Aunuksessa nuorten juhlapukuun kuului hihaton brokadikankainen liivi.

Ikä ja aviosääty kuvastuivat kampauksesta ja päähineistä. Nuoret tytöt kampasivat hiuksensa yhdelle palmikolle ja sitoivat päähän silkkiliinasta taitetun otsanauhan, kossinkan. Varakkaalla neidolla se oli kulta- tai hopealangalla kirjottu.

Häätavat säilyivät eri puolilla karjalaista kielialuetta aina 1930-luvulle asti. Häämenoissa oli keskeistä morsiamen hyvästely. Uuden aseman merkkinä oli päähineen vaihtaminen. Morsiamen hiukset kammattiin nutturalle itkuvirsien säestämänä ja päähän pantiin lakki. Se oli Vienassa (ompelu)sorokka eli kirjonnalla koristeltu sarvenmuotoinen päähine. Ilomantsin ortodoksipitäjissä se oli kultabrokadista tai damastikuvioisesta silkkikankaasta ommeltu säpsä, ja Vienassa ja Aunuksessa sametista ommeltu ja kultalangalla kirjottu čäpčä.

Ortodoksivaimojen juhlapäähineet ommeltiin samoista kankaista kuin pappispuvut ja niissä risti oli keskuskuviona. Kankaat ja toisinaan myös päähineet hankittiin luostareista. Vienalaisten ja aunukselaisten sorokkapäähineiden niskakoristeet ostettiin 1860-luvulla Sorokan venäläisestä kaupungista tai luostareista. Helmikirjonta opeteltiin mallien mukaan 1890-luvulla. Päähineen kanssa naiset käyttivät myös huivia, joka oli arkisin puuvillaa ja juhlissa silkkiä.

Korut tehostivat karjalaisnaisten pukujen värikkyyttä. Kasteristi oli paidan alla näkymättömissä. Juhlissa kaulaan sidottiin useita helminauhoja, korviin ripustettiin kultaisia tai helmikorvakoruja ja jokaiseen sormeen pistettiin messinkinen kanta- tai kivisormus.

Miesten puku väistyi käytöstä ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Naisten pitkät paidat, koreat huivit, esiliinat ja olkainhameet ovat säilyneet paikoitellen karjalaisuuden merkkinä ja sellaisia pidetään yhä juhlissa, joissa korostuu karjalaisuuden merkitys.

Käsipaikat

Karjalainen pyyheliina eli käspaikka, käzipaikka on ollut merkittävä käsityötaidon näyte. Pyyheliinana käspaikkaa käytettiin päivittäin käsien kuivaamiseen. Häissä vieraiden polville levitettiin erikoisen pitkät käspaikat, joihin syödessä pyyhittiin sormet.

Perhejuhlissa käspaikoilla oli ikoniin verrattava rituaalinen merkitys. Kasteessa vanhemmat lahjoittivat käspaikan kummille. Käspaikka oli morsiamen taidonnäyte. Liinan päät koristeltiin punapoiminnalla, punaisella etupistokirjonnalla ja 1900-luvun alusta lähtien myös ketjuvirkkauksella ja ristipisto-ompelulla. Revinnäinen oli suosittu etenkin Aunuksessa. Sulhastaloon tultuaan morsian ripusti komeimman käspaikan ikoninurkkaan ikonin ympärille ja toisen hän antoi anopille lahjaksi.

Valkoiset käspaikat kuuluivat hautajaisiin ja muistajaisiin. Kuoleman sattuessa morsiamen taloon tuoma perintöliina ripustettiin ikkunasta ulos helpottamaan vainajan sielun tietä tuonelaan. Käspaikkoja käytettiin arkun kantoliinoina. Hevosen valjaisiin sidottiin lisäksi tuulipaikaksi kutsuttu liina, joka hautajaismenojen jälkeen kiinnitettiin hautaristiin. Muistajaisiin perheenjäsenet toivat parhaat käspaikkansa, jotka ripustettiin pyhään nurkkaan ja pirtin peräseinälle. ”Pirtti oli kuin paras kirkko.”

Pyhimysten muistopäivinä kirkollisjuhlissa, praasniekoissa, ristiä, ikonia ja kirkkolippuja on ollut tapana kantaa käspaikalla suojattuna. Juhlissa rukoushuoneet koristeltiin liinoilla, joissa oli värikästä lintuaiheista kirjontaa. Kirkollisessa symboliikassa lintu on Pyhän Hengen vertauskuva.

Käspaikalla uskottiin olevan parantava vaikutus. Sairas kiedottiin liinaan parantumisen toivossa. Loppiaisena kasteen juhlassa avannossa kylpijät laskettiin veteen käspaikan varassa.

Ildikó Lehtinen

Aiheesta enemmän:

  • Vappu Kiiski: Karjalainen punapoiminta. Helsinki: Kirjayhtymä. Kolmas painos. 1979.
  • Ildikó Lehtinen: Koreuden tähden. Oli se tyttö hinnoissah ennein!. Rajantakaista Karjalaa. Toim. Ildikó Lehtinen. Kulttuurien museo 2008. s. 36-65.
  • Ildikó Lehtinen & Pirkko Sihvo: Rahvaan puku. Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. Museovirasto. 2005.
  • Helena Lonkinen & Anneli Meriläinen (toim.): Rihma – elämän lanka. Kajaani: Oulun yliopistopaino. 2000.
  • Annikki Lukkarinen: Piirteitä Itä-Karjalan kirjontaperinteestä. / Some features on the East Karelian embroidery tradition. Itse tuon sanoiksi virkki. IV. Tyyne Kerttu Virkki-Säätiö: Haloffset Oy Helsinki. 1989.
  • Annikki Lukkarinen & Liisa Heikkilä-Palo: Käspaikat. Pyhäiset pyyhkiet. Valamon luostari: Gummerus kirjapaino. 1995.
  • Ilmari Manninen: Karjalaisten puvustosta Karjalan kirja. Toimittanut Iivo Härkönen. Porvoo – Helsinki: WSOY. 1932. s. 383-404.
  • Jaana Simonen (toim.): Sarafaanit ja feresit. Pohjois-Karjalan museo 1992.
  • Vera Survo: Kirjottua historiaa. Rajantakaista Karjalaa. Toim. Ildikó Lehtinen. Kulttuurien museo 2008. s. 156-164.
  • Pertti Virtaranta: Vienan kansa muistelee. Porvoo – Helsinki: WSOY. 1958.

Lisää tietoa