Uskonto

Ortodoksisen Karjalan kansanomainen uskonnollisuus ja kansanusko

Karjalan ortodoksinen kansanuskonnollisuus muotoutui vuosisatojen kuluessa monikerroksiseksi, vanhan etnisen, esikristillisen ajan uskomusten ja rituaalien sekä ortodoksisen uskonnon opin ja käytänteiden sulautuessa yhteen. Kristinusko alkoi levitä Karjalaan 1000-luvulla Novgorodin slaavien välityksellä. 1200-luvulla massakasteiden tarkoituksena oli hankkia liittolaisia Novgorodin ruhtinaalle Jaroslaville. Luostarien perustaminen – Valamo ja Konevitsa Laatokalle 1300-luvulla, Solovetski Vienanmerelle ja Syvärin luostari Aunukseen 1400-luvulla, sekä lukuisat pienemmät luostarit vuosisatojen mittaan – vakiinnutti idän kristillisyyden Karjalaan. Kirkon näkökulmasta kansanortodoksisuutta pidettiin ”puolipakanallisena”, ja mm. pappismunkki Ilja lähetettiin Karjalaan saarnaamaan ja opettamaan (1534–1535). Oman erityispiirteensä Vienan ja Aunuksen Karjalan uskonnollisuuteen toivat vanhauskoiset, jotka pakenivat Venäjältä 1600-luvulla, koska eivät hyväksyneet patriarkka Nikonin uudistuksia ja joutuivat sekä kirkon että maallisen vallan vainoamiksi.

Kansan opillinen tietämys uskonasioista oli vajavaista 1800-luvun lopulle saakka. Tähän olivat syinä yleinen lukutaidottomuus, palvelusten slaavinkielisyys, pappien lukumäärän pienuus ja yleisesti ottaen alhainen sivistystaso sekä seurakuntaelämän ja jumalanpalvelusten vähäisyys. Tiedot uskonnosta saatiin paljolti kuvamaailman, ikonien ja kirkkojen ikonostaasien, välityksellä sekä kansanperinteen kautta: suullisina kertomuksina (legendat), hengellisinä lauluina (stiihut) ja kalevalamittaisten runolaulujen välityksellä (esim. Marian raskaaksi tulemista, Kristuksen syntymää ja kuolemaa tulkitseva Luojan virsi). Kansanuskonnollisuus oli harrasta, vaikka ei kirkon oppeja tarkkaan noudattanutkaan. Pyhiinvaelluksia suuriin luostareihin pidettiin tärkeinä ja pitkiä matkoja vaellettiin jalan. Arvostetuimpia olivat Valamo, Konevitsa, Syväri ja Solovetski. Luostareille tehtiin pyhiä lupauksia; ”jiäksiminen” tarkoitti nuoren perheenjäsenen lupaamista määräajaksi luostarin palvelukseen. Päivittäisessä uskonnonharjoituksessa tärkeitä olivat rukoukset, silmien ristiminen ja kumarrukset.

Karjalainen kansanuskonnollisuus sisälsi aineksia vanhasta uskomusmaailmasta. Kaikki tuonpuoleisen, näkymättömän maailman toimijat olivat tärkeitä: pyhät, haltijat ja vainajat.

Pyhät

Ortodoksisen kirkon piirissä puhutaan pyhistä, ei pyhimyksistä kuten roomalaiskatolisessa kirkossa; pyhät ovat kirkon näkökulmasta olleet hurskaita kilvoittelijoita, eläneet omistaen elämänsä Jumalalle ja lähimmäisille. Pyhyyden ilmenemismuotoja ovat elämän pyhittäminen, marttyyrikuolema sekä elämän aikana tai kuoleman jälkeen tapahtuneet ihmeet.

Kirkolliseen kalenteriin sisältyivät pyhien muistopäivät, jotka vakiintuivat myös kansanelämään ja joita Karjalassa vietettiin kyläjuhlina – pruasniekkoina – sinä päivänä, joka oli kyläkappelin, tšasounan, tai kirkon muistopäivä.

Karjalaisessa kansanuskonnollisuudessa kirkollisiin pyhiin sekoittui piirteitä etnisistä jumaluuksista. Esimerkiksi Pyhä-Ilja (Vanhan Testamentin profeetta Elia), joka oli Karjalassa kunnioitettu ja ankarana tunnettu pyhä, sisälsi aineksia vanhan Ukko ylijumalan ominaisuuksista: Ilja (kuten Ukko) jyräsi ukkosella, sekä tunnettiin myös viljan kasvattajana kuten Ukko (vrt. Ukon vakka rituaali, jota vietettiin keväällä viljan kasvun edistämiseksi). Loitsuissa esiintyivät rinnakkain etnisen kansanuskon olennot ja kristillisen perinteen pyhät. Metsänhaltijoiden joukkoon omaksuttiin apokryfisessä perinteessä ja kirkollisessa traditiossa tunnettu Pyhä-Anna, Neitsyt Marian äiti, jota rukoiltiin karjalaisissa metsästysloitsuissa avaamaan aittansa ovet, jotta metsästäjä saisi riistaa; Anni, Annikki, Annikka oli Tapion (metsänhaltijan) vaimo tai tytär.

Pyhät olivat suojelijoita ja auttajia elämän eri tarpeissa. Tärkeimpiä pyhiä auttajia olivat Spoassu tai Spuassu (ven. Spasitel ’Vapahtaja’) ja Bohorooditsa (Jumalanäiti, Neitsyt Maria). Pyhä-Miikkula (Nikolaos) tunnettiin lempeänä ”yleispyhänä”, joka auttoi monipuolisesti niin viljankasvattajana kuin karjan suojelijana, mutta erityisesti vesillä liikuttaessa. Pyhä-Jyrgi (Georgios) auttoi karjan suojelijana, samoin Pyhä-Valassi (Blasios). Pyhä-Nastassu (Anastasia) auttoi lampaiden kanssa, ja Kuzmoita (taustana, V. J. Mansikan mukaan, pyhä Konstantinus ja Helena) rukoiltiin edistämään pellavan kasvua.

Vaikka pyhillä oli omat vaikutusalueensa, käytännössä saatettiin rukoilla kaikkia pyhiä yhtälailla eikä kovin tarkkaan rajattu jonkun tietyn pyhän rukoilemista määrätyssä tilanteessa. Mitä useamman jumalan mainitsi, sitä tehokkaammin rukouksen ajateltiin vaikuttavan. Salmilainen Johor Lammas on 1930-luvulla kuvannut tätä periaatetta seuraavassa: ”Min jumalan ottau duumah, sidä i moanit´t´soo, sit temboa toizen, mi sie juohtuu mieleh kirjattomal miehel, k on heidy äijy, miikkuloa, pedrii, valassii, il´l´oa, iivanoa, kuzmoidu, nastassoa, jyrgii, simanoa, mihailampäiveä da frolanpäiveä, sid emänpäiveä, miitreimpäiveä.” (SKS KRA. Salmi, Palojärvi, Lammasselkä. M. Pelkonen 389. 1935.)

Karjalainen legendaperinne kertoo pyhistä, heidän ihmeteoistaan ja liikkumisestaan ihmisten parissa usein kerjäläisen hahmossa siten, ettei heitä heti tunnisteta. Legendoihin sisältyy runsaasti eettistä opetusta siitä, miten ihmisen pitäisi suhtautua lähimmäisiin: kerjäläisiä ja hädänalaisia pitää auttaa ja tulee olla armollinen toisia ihmisiä kohtaan. Legendaperinteeseen sisältyy myös kertomuksia luostarien perustamisesta ja luostareihin liittyvistä ihmeistä.

Haltijat

Rinta rinnan pyhien vaikutuksen kanssa myös haltijat oli syytä pitää mielessä. Metsässä, vedessä ja kotipiirissä olivat omat haltijansa. Metsänhaltija, mettšähine, tunnettiin myös nimellä karu (pahahenki, paholainen) Aunuksessa, ja siinä on paljon samoja piirteitä kuin muualla Pohjois-Venäjällä. Metsänhaltijan ajateltiin kätkevän ihmisen tai kotieläimen metsänpeittoon, ja tilanteen selvittämiseksi tarvittiin tietäjän apua. Metsänhaltijoiden polut metsässä olivat näkymättömiä, mutta jos tietämättään tällaisen polun ylitti, eksyi. Vaatteiden riisuminen ja pukeminen uudelleen saattoi auttaa. Muurahaiset ja muurahaispesät olivat yhteydessä metsänhaltijaan, jolle vietiin muurahaispesään uhreja, esim. kananmuna tai hopeaa. Vedenhaltija, vetehine, ja veden väki tuli myös ottaa huomioon. Kaivosta tai järvestä vettä otettaessa oli hyvä pyytää lupa: ”Vezi, syöttäjä, anna vetty!” Vedestä saattoi ”heittyä” tauteja, jos sitä ei kohdellut kunnioittavasti. Samoin maasta saattoi saada tartunnan, maahisen. Kotipiirin haltija tunnettiin nimellä ”moahardii” tai tanhuthaltija, joka varjeli kotieläimiä. Sen kerrottiin letittävän suosikkihevosen harjan.

Vainajat

Suvun vainajat ovat olleet karjalaisessa kansanuskossa erityisen arvostettuja. Heitä muistettiin ja kunnioitettiin monin rituaalein (ks. itkuvirret). Uno Harva tiivisti (1948) karjalaisen vainajaperinteen keskeisen ajatuksen: ”Tämä perinne on ollut vanhan kansan koko sosiaalisen elämän perusta. Yksilön ja suvun kaikissa vaiheissa on vainajiin vedottu. Vainajat ovat olleet moraalin vartijat, tapojen tuomarit ja järjestyneen yhteiskunnan ylläpitäjät. Tässä suhteessa edes yläilmojen jumala ei ole voinut kilpailla manalle menneiden kanssa.”

Kansanuskonnollisuuden ajatustavan mukaan läheiset vainajat olivat yhteydessä pyhiin. Vainajat olivat välittäjän asemassa. Kun vainajia muistettiin ja rukoiltiin, he saattoivat välittää viestin pyhille, pyynnön hankkeen onnistumiseksi. Viestien lähettäminen vainajien välityksellä edellytti puolestaan lupausten antamista vainajille: kyse oli vuorovaikutuksesta ja vaihdosta.

Esimerkiksi Salmista (SKS KRA. Salmi. Maija Juvas 248.1938.) on seuraava tieto: Kylvöpäivänä tehtiin piiraita, pantiin jumalien (ikonien) eteen ja kutsuttiin isännän ja emännän kuolleita vanhempia: ”Toatto da moamo, d´iedoi ja boaboi, tulgoa tänne meijän kylvändypäiväkse, pokoroikoa pyhäl Miikkulal, pyhäl Il´l´al sie taivahas. Anna kazvattaa pyhä Miikkula, pyhä Il´l´a meillä hyveä vil´l´oa, ruistu da kagroa, sid myö vie tul´l´an kezän kumardazimmo teijän kalmal, olizimmo myö suuren suuruksen tuojannu, andazimmo myö palazen joga pakittšiazel, pominoizimmo teidy joga proazniekan.” (”Isä ja äiti, isoisä ja isoäiti, tulkaa tänne kylvöpäiväksemme, rukoilkaa pyhää Miikkulaa, pyhää Iljaa siellä taivaassa. Kasvattakoon pyhä Miikkula, pyhä Ilja meille hyvää viljaa, ruista ja kauraa, niin sitten tulevana kesänä me tulemme kumartamaan teidän haudoillenne, toisimme paljon syötävää, antaisimme palan joka kerjäläiselle, ja rukoilisimme teitä joka praasniekkana.”)

Vainajia on Karjalassa rituaalisesti muisteltu tiuhaan. Muistajaisten järjestelmä (”mustaizet”) oli ja on esimerkiksi Aunuksessa seuraavanlainen. Hautajaisten jälkeen pidetään ”kolmeyöhizet”, jotkut pitävät nykyään myös ”yheksänyöhizet”. Nämä ovat pienimuotoisia muisteluita, lähinnä haudalla käyntejä. ”Kuusnedäliset” on suuri juhla, joka järjestetään kuusi viikkoa kuoleman jälkeen. Tästä käytetään nykyään myös nimitystä ”sorokovoit”, joka voidaan venäläiseen tapaan pitää 40 vuorokauden kuluttua kuolemasta. Tämän muistajaisjuhlan jälkeen vainaja lopullisesti siirtyy tuonilmaisiin, hänen ei enää ajatella kulkevan maan päällä entisiä jälkiään. Myös ”puolivuodehizet” on suuri juhla, jonne kutsutaan sukulaisia ja naapureita. Vuoden kuluttua kuolemasta pidetään ”vuodehizet”. Sen jälkeen voi vielä vuosittain järjestää muistajaiset, mikäli haluaa.

Muistelurituaaleja haudoilla (ns. kalmoilla käynti) vietetään ruadinttšana, toisena pääsiäisen jälkeisenä tiistaina sekä muistinsuavattana, lokakuun lopulla. Kotona vainajia on tapana muistella rukoillen ikonien edessä (”pominointi”). Myös veden äärellä voi ”pominoida” – vesi vie vainajalle viestin.

1990-luvulla tehdyn kenttätutkimuksen perusteella voi todeta, että vainajien muistelurituaalit ovat vielä nykypäivänä Aunuksen Karjalassa elävää perinnettä. Tutkimus antoi havainnollisen kuvan siitä, miten jotkin kansanuskonnollisuuden piirteet ovat säilyneet todella kauan, tosin muunnellen (vainajien muistelu, unet vainajista), kun taas monet piirteet ovat lähes hävinneet (pyhiin liittyvät käsitykset, legendat).

Irma-Riitta Järvinen

 

Kirjallisuutta:

• Haavio, Martti (toim.) 1946: Suomalaisia legendoja ja rukouksia. Suomen Kirja: Helsinki.
• Harva, Uno 1932: Karjalaista kansanuskoa ja palvontaa. Teoksessa Iivo Härkönen (toim.): Karjalan kirja. WSOY: Helsinki.
• Harva, Uno 1948: Suomalaisten muinaisusko. WSOY: Helsinki.
• Jetsu, Laura 2001: Kahden maailman välillä. Etnografinen tutkimus venäjänkarjalaisista hautausrituaaleista 1990-luvulla. SKS: Helsinki.
• Järvinen, Irma-Riitta (toim.)1981: Legendat. Kansankertomuksia Suomesta ja Karjalasta. SKS: Helsinki.
• Järvinen, Irma-Riitta 2004: Karjalan pyhät kertomukset. Tutkimus livvinkielisen alueen legendaperinteestä ja kansanuskon muutoksista. SKS: Helsinki.
• Koponen, Raija (toim.) 1976: Satuja ja legendoja. Martta Pelkosen salmilaismuistiinpanoja. SKS: Helsinki.
• Laitila, Teuvo 1998: Kansanomainen ja kirkollinen ortodoksisuus Raja-Karjalassa. Teoksessa Pekka Nevalainen & Hannes Sihvo (toim.): Karjala. Historia, kansa, kulttuuri. SKS: Helsinki.
• Mansikka, V. J. 1939: Pyhän Iljan palvonnasta. Teoksessa Kalevalaseuran vuosikirja 19. WSOY: Helsinki.
• Mansikka, V. J. 1941: Pyhä Miikkula. Teoksessa Kalevalaseuran vuosikirja 20–21. WSOY: Helsinki.
• Siikala, Anna-Leena 2012: Itämerensuomalaisten mytologia. SKS: Helsinki.
• Stark, Laura 2002: Peasants, Pilgrims, and Sacred Promises. Ritual and the Supernatural in Orthodox Karelian Folk Religion Studia Fennica Folkloristica 11. SKS: Helsinki.
• Timonen, Senni 1990: Karjalan naisten Maria-eepos. Teoksessa Pekka Hakamies (toim.): Runo, alue, merkitys. Kirjoituksia vanhan kansanrunon alueellisesta muotoutumisesta. Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitoksen julkaisuja 92. Joensuu.

Lyhenne: SKS KRA = Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston kokoelmat.