Musiikki

Laulumusiikki

Karjalan omintakeisuutta musiikin alalta etsittäessä on ensi sijassa perehdyttävä vanhimpiin säilyneisiin sävelmäkerrostumiin, kuten improvisaatioiden luontoisiin paimensävelmiin sekä itkuvirsiin ja joiuntoihin. Musiikillisina ilmiöinä huhuilut ja karjankutsunnat ansaitseva yhtä suuren huomion kuin runoihinkin liittyvät sävelmät. Laulaja pääsee niissä, vapaana tekstin kahleista, ilmaisemaan säveliä luovan kykynsä.

Vanhimpana sävelperuna voidaan pitää merkinantotarkoituksessa esitettyjä huhuiluja. Nämä sävelmät – Raja-Karjalan ”huikutukset”, Vienan ”huhuonnat” – ovat useimmiten sanattomia. Usein niissä esiintyy pelkkä huuto yhdellä tai kahdella sävelellä. Muutamissa huhuiluissa todetaan jo melodista muodostusta siinä määrin, että syntyy sävelmäksi nimitettävä kokonaisuus, rytmirakenteen tällöinkin ollessa satunnaisen vapaata. Näitä huutoja tarvittiin esim. marjamatkoilla, venettä kutsuttaessa, eksymisen sattuessa jne.

Samaan sävelryhmään kuin huhuilut kuuluvat käyttönsä puolesta karjankutsunnat, joilla houkutellaan lehmiä, vasikoita ja lampaita kotiin. Nämäkin huudot ovat yleensä vailla vakiintunutta rakennetta. Lehmänkutsunnat alkavat tavallisesti tpruko-sanalla, mihin muuna tekstinä liittyy joko ”lehmäiseni kod’ih” tai lehmännimiä.

Omituinen laulunlaji, jota karjalaisista vain kreikanuskoiset ovat viljelleet, ovat itkuvirret. Karjalaisilla itkuvirsillä on erikoinen tyylinsä, mikä ilmenee sekä sana- että sävelmärakenteessa. ”Kuolijan virret” itkettiin hautajaisissa tai muistajaisissa, ”miehellemänijän virret” häissä. Sotapalvelukseen lähtijälle oli varattu myös erikoiset itkuvirtensä. (Ks. osio Itkuvirret.)

”Äänelläitkijä” käyttää kaikissa virsilajeissa yleensä samaa, hänelle luonteenomaista sävelmätyyppiä, ei kuitenkaan niin, että sama sävelmälauseke tai edes säe kertaantuisi yhtäläisenä virren jatkuessa. Melodia, joka edustaa useimmiten mollisävellajia, monilla laulajilla myös duuria, polveilee aina uusin kääntein, joskus korusävelinkin, vaatimattomalla, tavallisesti vain viisi peräkkäistä diatonisen asteikon säveltä käsittävällä alalla. Rytmillinen kudos säilyy kautta virren yleensä samantyyppisenä, jos kohta siinäkin on todettavissa muuntelua, toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Levähdyspaikoissa, tavallisesti lauseen lopussa, sävelmä päätyy hitaisiin kadenssisäveliin, joiden päätteeksi itkijä puhkeaa nyyhkytyksiin.

Vienan Karjalan pohjoisissa kylissä on viljelty rakenteellisesti itkuvirsien tapaista laulunlajia, jota sanotaan joiunnoiksi. Nimityksen nojalla voisi päätellä, että kyseessä on saamelaisilta omaksuttu laina. Yhteisiä piirteitä havaitaan myös musiikillisen refrengin käytössä sekä siinä, että joku tietty henkilö otetaan laulun aiheeksi. Vienan Karjalassa joiutaan poikamiestä, hänen lemmensuhteitaan ja töitään, esim. kaupallakäyntiään. Myös sota-aika ja häät ovat antaneet joiunnalle aihetta.

Joikujen sävelmistölle on ominaista se, mitä edellä on sanottu itkuvirsistä. Kuitenkin se on vaihtelevampaa, mikä johtuu siitä, että kullakin joiuttavalla henkilöllä on oma ”virtensä” eli ”sävelensä”, josta asianomainen tunnetaan sanoja kuulemattakin. Sävelmän erikoispiirteet ilmenevät selvimmin lauseen päättävässä refrengissä, minkä ”sanoina” on pelkästään ”nee – joo – nee” tms. – Uhtuan ja Röhön kylien joiunnoissa on käytetty vain yhtä sävelmätyyppiä, jonka samanlaisena toistuvuuden selittää se, että näissä ilmenee jo kalevalaisen runon mittaa lähentelevä säerakenne.

Runosävelmät

Useimmiten on vanhaa runoa Karjalassa laulanut yksi henkilö. Milloin esiintyjiä on useita, on laulanta tapahtunut yhtaikaa yksiäänisesti. Todennäköisesti on ennen muinoin Karjalassakin ollut käytännössä esi- ja jälkilaulajan vuorottelu, nimenomaan kertovia runoja esitettäessä. (Ks. myös osio Runolaulu.)

Karjalan alueilta saaduissa runosävelmissä ei esiinny kovinkaan monta eri perustyyppiä, kun ryhmittelyn lähtökohdaksi otetaan rytmirakenne, sävelmäin luusto. Varhaisinta kerrostumaa on säilynyt lasten sävelmissä. Niissä voi sävelmän muodostaa vain yksi neli-iskuinen säe, tahtilajin ollessa runoon mukautuvasti tasajakoinen.

Kun kaksi peräkkäistä sävelmäsäettä ovat melodisesti erilaisia, syntyy kehittyneempi rakennemuoto, säepari. Tällaisia kaksisäkeisiä ovat useimmat runosävelmämme. Yleisimpiä suomalaisen runolaulun sävelmiä on tyyppi, jossa on kaksi viisi-iskuista säettä. Useimmilla laulajilla sen melodia liikkuu verraten ahtaalla, perus- ja huippusävelen alalla joko duuri- tai mollisävellajissa. (Tenisova)

Häärunon yhteydessä esiintyy kolmivaihtoista tahtilajia, ns. masurkkarytmiä, joka muuten karjalaisissa sävelmissä ei ole yleinen. (Hääsävelmä) Myös valssirytmiä, kolmijakoista tahtilajia tavataan, ja viisivaihtoinen tahtilaji (tasa- ja kolmijakoisen yhtymä), esiintyy yleisesti rajakarjalaisilla laulajilla.

Laulusävelmät

Uudempiin kansanlauluihin liittyvien ns. laulusävelmäin tunnusmerkki on nelisäkeisyys. Laulusävelmät, samoin kuin niitä rakenteellisesti vastaavat tanssisävelmät, ovat kotiutuneet Karjalaan vasta 1800-luvulla. Niitä on kulkeutunut kahdelta taholta: Suomen Karjalaan ja osaksi Vienan Karjalaan lännestä käsin; Aunuksessa ja Raja-Karjalassa on kehkeytynyt paikallisilla murteilla sepitettyjä lauluja, joiden sävelmät parhaastaan näyttävät juontuvan Venäjältä päin. Kuitenkin on kansanlauluissa runsaasti karjalaisellakin maaperällä syntyneitä.

Sekä Vienan että Aunuksen Karjalassa viljelevät neidot illatsuissaan ym. venäläisiä lauluja, ”pajuja”, joiden tekstin, outoa kieltä ymmärtämättöminä, he vääntävät miltei käsittämättömäksi.

Soitinmusiikki

Karjalaisen heimon alueilla on käytetty pääasiallisesti samoja soittimia kuin muidenkin itämerensuomalaisten keskuudessa. Puhaltimet ovat paimenten apuneuvoina palvelleet varsinaisesti samaa tarkoitusta kuin huhuilut ja karjankutsunnat. Yksinkertaisin puhallussoitin on koivun tai lepän tuohesta suppilon sarven muotoon tehty torvi. Savolaisalueiden lähistöllä, paikoitellen Etelä- ja Raja-Karjalassa, on käytetty paimensoittimena myös pukinsarvea, jolla on voitu esittää runosävelmäin tapaisia soitelmia.

Pienikokoisia ja heikkoäänisiä puhaltimia ovat pillit, joita on laadittu oljesta (”sormipilli”), ruo’osta (”ruokopilli”, ”kaza”) tai puusta. Klarinetin tapaan antaa niissä äänen väräjävä kieli, mikä leikataan soittimien kupeeseen sen umpinaiseen päähän. Puinen pilli onteloidaan poistamalla sen sydän. Neljällä äänireiällä varustetulla pillillä voidaan soittaa esim. sävelmä, jossa yritetään matkia lehmänkellojen kalkatusta.

Kielisoittimet

Kielisoittimista on valta-asema niin hyvin Karjalassa kuin kaikkialla itämerensuomalaisten kansain keskuudessa ollut kanteleella. Karjala on uskollisimmin vaalinut tätä soitinta, joka Savosta alkoi hävitä 1800-luvun alkupuoliskolla viulun tieltä. Musiikillisten vaatimusten kasvaessa on kanteleen kieliluku vähitellen lisääntynyt alkuperäisistä 5:stä n. 30:een, ja sitä mukaa itse soitinkin on suurentunut ja sen tekotapa käynyt monimutkaisemmaksi.

Kansanomaisessa käytössä soittaja on asettanut kanteleen polvilleen tai pöydälle siten, että sen lyhyempi kuve, siis lyhin kieli, on hänen puolellaan. Soitettaessa koskettaa määrätty sormi määrättyä kieltä; eri käsien eräät sormet joutuvat täten lomatusten, yhdysasentoon. Se tapa, että toinen käsi hoitaa yläkieliä (melodiaa), toinen alakieliä (säestystä), on myöhempi kehitysaste.

Vielä v. 1917 muisti Suojärvellä Vuonteleessa muuan ukko soittaa viisikielistä kanteletta edustavan sävelmän. Raja-Karjalan etevimmät soittajat ovat sommitelleet omasta päästään mm. sävelmiä, joilla on kuvattu Valamon kirkonkellojen soittoa.

Ainoastaan jokunen nuottimuistiinpano on olemassa kanteleen käytöstä runolaulun säestimenä. Yleisimmin on kantele esiintynyt tanssisoittimena. Karjalaisissa tansseissa on havaittavissa sekä lännen että idän vaikutusta. Polkansukuisia sävelmiä on käytetty enimmin; niitä ovat mm. Raja-Karjalassa tunnetut ”Ristakondra”, ”Melkkuri”, ”Nyykytys”, ”Potvalssi”, ”Lippa”, Letška”, ”Hoirola”, ”Tolppa”, ”Markan kisa”, ”Kiperä”. Valssit, masurkat ja poloneesintapaiset polskat eivät ole mainittavasti levinneet itärajoille. Suosituin tanssi on venäläisperäinen ”kisa”, jota toiset nimittävät ”maanitukseksi” – sen johdosta että poika siinä ”maanittaa” pakenevaa tyttöä – toiset alkuperäiseen viittaavilla nimillä ”ribatška”, ”brisatka” tms. Aunuksen puolella on tyydytty pääasiallisesti venäläisiin ”kisoihin”;

Suomen tanssit eivät ole sinne levinneet. Vienan Karjalaan sitä vaston, varsinkin länsikyliin, on kulkeutunut Suomesta nuorten laukkukauppiaiden tuomina piirileikkejä ja tansseja.

Kanteleen ohella on Raja- ja Pohjois-Karjalassa tanssisoittimena käytetty omanlaista jousisoitinta, jonka nimi on jouhikko eli jouhikas. Sen kolme jouhista punottua kieltä on viritetty kuten viulussa. Keskikieli soi kautta sävelmän säestyssäveleenä. Nyt [1932] on jouhikko hävinnyt viulun ja harmonikan tieltä, jotka uuden ajan soittimet kanteleenkin äänen ovat saattaneet vaikenemaan.

Lyhentäen muokattu A.O. Väisäsen artikkelista ”Karjalainen kansanmusiikki” (Karjalan kirja 1932).

Ääninäytteet

Uudempaa kirjallisuutta:

Jalkanen, Pekka, Laitinen, Heikki, Tenhunen, Anna-Liisa: Kantele. Toimittanut Risto Blomster. SKS, Helsinki 2010.
Kallberg, Maari: A. O. Väisänen ja Miitrelän Ilja. Vienankarjalaisten joikujen piirteitä. Kuhmon musiikkiopiston julkaisuja no 4. Kuhmon kaupunki / Musiikkiopisto, Kuhmo 2004.
Hiljainen haltioituminen. A. O. Väisäsen tutkielmia kansanmusiikista. Toim. Erkki Pekkilä. SKS, Helsinki 2004.
Laitinen, Heikki: Runolaulu. Teoksessa Kansanmusiikki, 14– 77. Toim. Anneli Asplund, Petri Hoppu, Heikki Laitinen, Timo Leisiö, Hannu Saha, Simo Westerholm. WSOY, Helsinki 2006.
Nieminen, Rauno: Jouhikko. The Bowed Lyre. Kansanmusiikki-Instituutti & Juminkekosäätiö, Kaustinen & Kuhmo 2007.