Itkuvirret

”Itkuvirret voisi yleisesti määritellä improvisoiden esitetyksi, mutta perinteellistä sanailmaisua noudattavaksi valitusrunoudeksi, jonka pääasiallisena elinympäristönä ovat olleet eräissä ihmiselämän taitekohdissa järjestetyt erojaisriitit.”

Tähän Lauri Hongon määritelmään voidaan lisätä se, että itkuvirret ovat itämerensuomalaisilla kansoilla etupäässä naisten runoutta, naisten hallitsema traditio, joka rituaali-itkujen lisäksi kattaa kaikki naisten elämään liittyvät yksityisetkin murheenaiheet. Näitä viimemainittuja itkuja sanotaan tilapääitkuiksi ja arkielämään liittyviksi. Ne voidaan Aili Nenola-Kallion mukaan jakaa neljään ryhmään: 1) autobiografisiin itkuihin, 2) itkuihin omille lapsille, 3) itkuihin ystäville tai naapureille ja 4) itkuihin kerääjille eli palkitsemisitkuihin. Riitti-itkuja esitettiin hautajaisissa ja häissä sekä sotaan tai armeijaan lähtevän miehen jäähyväisissä (rekryytti-itkut).

Itämerensuomalaisista kansoista itkuvirsiä ovat karjalaisten lisäksi esittäneet lyydiläiset, vepsäläiset, inkeroiset, vatjalaiset ja setukaiset. Pisimmälle lajin kehittivät inkeroiset ja karjalaiset, kumpikin omalla tavallaan. Itkuvirsiä esitettiin laulaen, melodian kanssa. A. O. Väisänen on kerännyt, nuotintanut ja tutkinut itkujen melodiikkaa. Hän kirjoittaa, että itkuvirsi voi ensi kuulemalta tuntua loputtomalta melodialta, jonka vain tauot ja nyyhkytykset keskeyttävät, mutta yksityiskohtaisempi tarkastelu osoittaa, että sävelten pitkästä jonosta erottuu melodisia kokonaisuuksia.

Karjalassa tärkein ja pisimpään säilynyt itkuvirsien elinympäristö oli monivaiheinen hautajaisrituaali. Kuolinitkuja esitettiin kuoleman hetkistä vainajan viimeisiin muistajaisiin. Esimerkiksi Vienan Karjalassa hautajaisten kuluessa esitettiin jopa 35 pakollista kuolinitkua. Itkusanoin lähetettiin terveisiä tuonilmaisiin, hyvästeltiin vainajaa tai ”nostettiin kalman kansaa”, jotta nämä tulisivat vastaan kynttilöiden kanssa eivätkä tuonen koirat haukkuisi uutta tulokasta. Häämenoissa itkuilla on käsitelty morsiamen eroa kodistaan ja suvustaan, valmisteltu hänen siirtymistään uuteen asemaan ja liittymistään uuteen sukuun. Niinpä itkeminen oli tärkeä osa rituaaleja ja sen avulla vainaja pääsi turvallisesti tuonpuoleiseen ja morsian miehelään.

Arkielämän itkuissa naiset ilmaisivat huolet lapsistaan ja sukulaisistaan, valittivat vaikeasta elämästä, osoittivat kiitollisuutensa vaikkapa naapureille tai kansanrunouden kerääjille. Naiselle itkut merkitsivät mahdollisuutta avata sydämensä ja ilmaista tunteet, jotka painoivat hänen mieltään. Äänellä itkeminen auttoi kestämään kohtalon kolhuja, se antoi henkistä helpotusta ja auttoi elämään eteenpäin, kun sai sanotuksi kaiken, mikä sydäntä painoi. Itkeminen oli eräänlaista terapiaa ja katarsista, jota naiset ehkä vaistomaisesti käyttivät vaikeissa tilanteissa. Itkujen avulla nainen oli voinut kertoa myös muille ihmisille omista tuskistaan, jakaa surujaan ja samalla saada muilta lohdutusta, ymmärrystä ja henkistä tukea.

Ennen vanhaan jokaisen karjalaisnaisen, sekä iäkkään että nuoren, oli osattava itkeä ääneen. Äänellä itkeminen oli kaksinaista: toisaalta itkijä improvisoi eli sepitti uusia itkuja kussakin tilanteessa eikä esittänyt ulkoa opittuja itkuja, mutta toisaalta itkijän oli ehdottomasti seurattava perinteistä melodiaa ja itkuteemoja sekä käytettävä erikoista itkukieltä kaikkine omaperäisine tyylikeinoineen.

Itkuvirsitutkijat sanovat karjalaista itkukieltä poeettiseksi, metaforiseksi kieleksi. Sille on ominaista runomitan puuttuminen, metaforien ja piilonimitysten runsas käyttö, alkusointu ja kerto. Itkukielen poeettisiin keinoihin kuuluvat myös lisä- tai täytesanojen käyttö sekä hellittely- ja monikkomuotoisten sanojen rikkaus. Nämä erityispiirteet esiintyvät kaikissa karjalaisissa itkuissa. On kuitenkin mainittava, että itkuvirsiperinteen sisällä on myös alueellisia eroja.

Karjalainen itkuperinne jakautuu alueellisesti kolmeen suureen ryhmään eli (1) Vienan, (2) Aunuksen ja Raja-Karjalan sekä (3) Seesjärven eli Keski-Karjalan itkukulttuureihin. Kolmanteen ryhmään voi sijoittaa myös Tverin alueen karjalaiset itkuvirret. Jaottelu ei noudata karjalan kielen murreryhmiä. Yhteistä kaikille karjalaisille itkuille on monivivahteinen ja omalaatuinen kielijärjestelmä. Vienan ja Aunuksen ja Raja-Karjalan alueet erottuvat selvästi toisistaan sekä kielen että ominaispiirteidensä kannalta. Kolmas, Seesjärven alue, on omaksunut Vienan ja Aunuksen sekä muiden ”naapureiden” kuten venäläisten, livviläisten ja lyydiläisten perinneominaisuuksia. Tästä yhteensulautumisesta syntyi omalaatuinen perinnealue.

Itkukieli, joka on täynnä ”koodattuja” tai metaforisia ilmaisuja, on itämerensuomalaisten itkuvirsien keskeinen ominaisuus. Tässä suhteessa karjalaiset itkuvirret erottuvat kuitenkin aivan omaksi ryhmäkseen juuri oman erittäin kehittyneen monivivahteisen metaforakielensä takia. Itkuissa kaikki henkilöt (sukulaiset, läheiset ja vieraat ihmiset), monet esineet, luonnon ilmiöt ja toiminnat saavat omanlaisia piilonimityksiä. Esimerkiksi äiti on itkuissa’kallis kantaja’ tai ’ihala imettäjä’; kummi on ’kastevedestä nostaja’; veli tai sisar on ’yksissä ja samoissa vatsoissa maannut’; kätilö on ’ensimmäisiltä valkeiden ilmoijen päälle säätelypaikoilta ylentelijä’; kädet ovat ’olkaoksaset’; silmät ovat ’kahdet katsomuset’ jne. Tällaisen ”salakielen” perustana on tabu, monille kansoille ominaiset kiellot nimetä asioita, jotka tavalla tai toisella perustuivat kansanuskoon. Myöhemmin kieltojen tarkoitus oli unohtunut, mutta metaforinen itkukieli on jatkanut samansuuntaista kehitystä. Lajissaan ainutlaatuinen avain itkujen kieleen on Aleksandra Stepanovan vuonna 2004 venäjäksi julkaisema Karjalaisen itkukielen sanakirja, joka sisältää yli 1 300 hakusanaa ja lisäksi erikseen ryhmäluettelon kaikista itkukielessä esiintyvistä nimityksistä.

Miksi itkukieli on niin erikoinen? Vanhat karjalaiset itkijät vastasivat siihen, että tuonpuoleisen asukkaat – esi-isät ja vainajat – eivät ymmärrä tavallista kieltä, vaan ainoastaan itkukieltä, siksi näitä täytyy puhutella itkusanoin. Niinpä itkukieli ei ole pelkästään surukieli vaan sitä voi kutsua myös esi-isien tai tuonpuoleisen kieleksi.

Itämerensuomalaisia, myös karjalaisia itkuvirsiä on tutkittu sekä Suomessa että Venäjällä verrattain vähän. Tämä voitaneen selittää lajin vaikealla ja omalaatuisella kielellä. Perusteelliset selvitykset itkuvirsikeruusta ja -tutkimuksesta ovat kirjoittaneet mm. Aleksandra Stepanova, Unelma Konkka ja Aili Nenola.

Kiinnostus karjalaisia itkuja kohtaan heräsi Suomessa jo 1800-luvun lopussa, jolloin itkuja pääasiassa kerättiin. Viime vuosisadan alussa Suomessa ilmestyi muutama itkutekstejä sisältävä kokoelma, esim. Samuli Paulaharjun teoksessa Syntymä, lapsuus ja kuolema (1924) oli sarja Anni Lehtosen itkuvirsiä. Tsaarinaikaan Venäjällä karjalaisten itkuvirsien keruu oli sattumanvaraista, ja säännöllinen keruu alkoi vasta neuvostoaikana 1930-luvulla. Suurin osa nykyajan tutkimuksista on tehty 1960–1980-luvulla, jolloin kiinnostus itämerensuomalaisiin itkuihin elpyi.

Eila Stepanova

Ääninäytteet

Kirjallisuutta

Honko, Lauri 1963: Itkuvirsirunous. Teoksessa Kuusi (toim.): Suomen kirjallisuus I. Helsinki: SKS, 81–128.
Itkuja Karjalasta, Inkeristä, Suomesta. Laments from Karelia, Ingria, Finland. SKS CD3 -levy. Toimittaja Anneli Asplund.
Konkka, Unelma 1985: Ikuinen ikävä. Helsinki: SKS.
Nenola, Aili 2002: Inkerin itkuvirret Ingrian Laments. Helsinki: SKS.
Nenola-Kallio, Aili 1982: Studies in Ingrian Laments. Helsinki. FFC 234.
Pekkilä, Erkki (toim.) 1990: Hiljainen haltioituminen. A. O. Väisäsen tutkielmia kansanmusiikista. Helsinki: SKS.
Stepanova, A. S. & Koski, T. A. (toim.) 1976: Karelskie pricitanija (Karjalaiset itkuvirret). Petrozavodsk: ”Karelija”.
Stepanova, A. S. 1985: Metaforiceskij mir karelskih pricitanij (Karjalaisten itkuvirsien metaforamaailma). Leningrad: ”Nauka”.
Stepanova, A. S. 1991: Traditsionnoje i individualnoje natsalo v tvortsestve plakaltshits (Perinteinen ja henkilökohtainen aines itkennässä). – Folkloristika Karelii: 97–119. Petrozavodsk.
Stepanova, A. S. 1999: Itkuvirret ja hautajaisrituaali Neuvosto-Karjalassa. – Uskonto ja identiteetti. Suomalais-ugrilaisten kokemuksia ja vaiheita Venäjällä ja Neuvostoliitossa. Toim. Laitila, Teuvo & Saarinen, Tuija. SKS. 42–55.
Stepanova, A. S. 2003: Karelskije pricitanija. Spetsifika zhanra (Karjalaiset itkuvirret. Genreen erikoispiirteet). Petrozavodsk: ”Periodika”.
Stepanova, A. S. 2004: Tolkovyj slovar jazyka karelskih prichitanij (Karjalaisen itkukielen sanakirja). Petrozavodsk: ”Periodika”.
Stepanova, Aleksandra 2012: Karjalaisen itkuvirsikielen sanakirja. Helsinki: SKS.
Stepanova Eila 2009: Itkukielen metaforat ja itkujen dramaturgia. – Kantele, runolaulu ja itkuvirsi. Runolaulu-Akatemian seminaarijulkaisu. Juminkeko. 13–25.