Verkkoaineistot > Karjalatietoa > Kulttuuri > Kirjallisuus

Kirjallisuus

Vanhimmat karjalan kielen muistomerkit ja ensimmäiset teokset

Kun puhutaan karjalankielisestä kirjallisuudesta, on tapana esittää myös vanhat kielen muistomerkit. Karjalan kielen vanhin kirjallinen muistomerkki on 1200-luvulta Novgorodin tuohikirjeissä (mm. Salaman loitsu, tuohikirjoitus nro 292). Karjalaisia sanoja, paikan- ja henkilönnimiä on mm. seuraavissa verokirjoissa: Äänisen ympäristön viidenneksen verokirja vuosilta 1496 ja 1568, Novgorodin vatjalaisviidenneksen verokirja vuodelta 1500 ja ensimmäinen ruotsalainen maa- ja verokirja 1589–93. Nämä ovat tärkeitä karjalaisten asutushistorian lähteitä.

Seuraavien tekstien karjalankielisyyttä ei ole pidetty täysin varmana, ei ainakaan mitenkään merkittävänä kielen kannalta. Isämeidän-rukous julkaistiin Sebastian Münsterin Cosmographia-teoksessa 1544. Mikael Agricola mainitsee Psalttarin esipuheessa julkaisemassaan jumalienluettelossa myös karjalaisten jumalia. Niin ikään 1500-luvulta on hollantilaisen Simon von Salingenin matkamuistelmissa tieto, että Feodor Zidenowa-niminen venäläinen filosofi on kirjoittanut Karjalan ja Lapin historian ja karjalan kielellä uskontunnustuksen ja isämeidän-rukouksen. Nämä kirjoitukset ovat kuitenkin kadonneet.

1700-luvun loppupuolelta olevassa P. S. Pallasin vertailevassa sanakirjassa on 273:lle venäjän sanalle 200 muun kielen ja murteen ohella myös karjalan ja aunuksen vastineet.

1800-luvun alkupuolella painettiin ensimmäiset karjalankieliset kirjat: 1804 muutamien rukouksien ja lyhyen katekismuksen käännökset (varsinais)karjalaksi ja aunuksenkarjalaksi ja 1820 tverinkarjalaksi käännetty Matteuksen evankeliumi (Matveista Svätoin Jovangeli), joka herätti suurta huomiota Suomessa kielitieteilijöiden parissa. 1800-luvulla ilmestyi muutakin ortodoksista kirjallisuutta ja mm. evankeliumin käännökset vienankarjalaksi. 1900-luvun alussa painettiin runsaasti uskonnollisia julkaisuja, koska näin yritettiin estää suomen kielen yleistyminen. Kaikissa käytettiin kyrillistä kirjaimistoa.

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ilmestyi myös oppi- ja sanakirjoja. Vanhin karjalan kielen aapinen on Anastasija Tolmatševskajan laatima tverinkarjalan aapinen vuodelta 1887. Ensimmäinen vienankarjalan aapinen ilmestyi v. 1894.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen karjalankielisten julkaisujen kustantaminen siirtyi aluksi kokonaan Suomen puolelle. Latinalaisella kirjaimistolla painettiin kansanrunouteen liittyvät teokset, joita laativat lähinnä Iivo Härkönen ja E. V. Ahtia.

Lyhyt karjalan kirjakielten aika

Tverin Karjalassa luotiin 1930-luvun alussa latinalaisin kirjaimin kirjoitettava kirjakieli. Sillä ilmestyi vuosina 1930–1937 pääasiassa aapisia, lukukirjoja, sanakirjoja, kielioppeja ja opetusohjelmia, myös matematiikan ym. kouluaineiden oppikirjoja. Paljon julkaistiin myös lastenkirjallisuuden käännöksiä, mutta alkuperäisen tverinkarjalaisen kirjallisuuden osuus oli melkein olematonta. Yhteensä ilmestyi yli sata karjalankielistä nimekettä.

Lyhytaikaiseksi kokeiluksi jäi myös kyrillisin kirjaimin kirjoitettu karjalan yhtenäinen kirjakieli Karjalan autonomisessa sosialistisessa neuvostotasavallassa 1930-luvun jälkipuoliskolla.

(Enemmän tietoa on Esa Anttikosen lisensiaatintyössä ”Neuvostoliiton kielipolitiikkaa: Karjalan kirjakielen suunnittelu 1930-luvulla”, joka on luettavissa internetissä osoitteessa http://reocities.com/athens/4280/lisuri.html.)

Kaunokirjallisuuden ensi askeleita

Ensimmäisenä karjalankielisenä kaunokirjallisena teoksena pidetään säämäjärveläisen Miron Smirnovin omaelämäkerrallista teosta Karjalaisen ääni. Matkakertomuksia ja karjalankielistä runoutta (Golos’ Korela – putevyja zametki i korel’skaja poezija Mirona Smirnova), joka ilmestyi kyrillisin kirjaimin painettuna Pietarissa vuonna 1890.

Iivo Härkönen oli merkittävä kirjailija, kääntäjä, opettaja ja ennen kaikkea heimoliikkeen kannattaja, Karjalan Sivistysseuran johtokunnan pitkäaikainen sihteeri. Hän toimitti vuonna vuonna 1910 suomeksi ilmestyneen Karjalan kirjan (2. painos 1932), mutta hän julkaisi myös useita karjalaksi kirjoittamiaan ja kääntämiään runo- ja laulukokoelmia (mm. Nouseva heimo – runoja suomen ja aunuksen kielellä 1921, Laululoi aunukselazil – laulattavie da saneldavie heimokanzan laululoi da runoloi aunuksen kielel 1921, Kibunoi – suomalaizie runoloi aunukselazil 1 vuonna 1925 ja 2 vuonna 1927).

Kielentutkija Edvard Vilhelm Ahtia kirjoitti laajan sanastonkeruunsa ja vuonna 1938 ilmestyneen Karjalan kieliopin ohessa myös Peiboi Pedrin nimellä runoja ja virsiä (Karjalastu virtty 1917, Rahvanan kandeleh 1922 ja Vieron virzii 1924).

1930-luvulla aloittelivat Karjalan ASNT:ssa suomen kielellä kirjoittavat kirjailijat, jotka julkaisivat kuitenkin joitakin kertomuksia ja runoja kotimurteellaan. Karjalaksi kirjoittaneilta voidaan mainita muutamia teoksia (lähinnä kertomuskokoelmia): Antti Timoselta Lentomašiina (1933), Fjodor Ivatševilta Jauhinkivet (1934) ja Iivo Nikutjevilta Marfa (1935). Karjalaksi ovat runoilleet mm. Krisun Miikul, Fedor Isakov ja Nikolai Laine.

Karjalankielisen kaunokirjallisuuden synty

Karjalan kielellä on varsinkin 1980-luvun lopusta lähtien ilmestynyt lukuisia murrenäytekokoelmia ja oppikirjoja aapisista kielioppeihin ja sanakirjoihin, mutta seuraavassa keskitytään lähinnä kaunokirjallisuuteen eli runoihin, kertomuksiin ja romaaneihin.

Livvinkielinen kirjallisuus

Karjalankielisen kaunokirjallisuuden voidaan katsoa alkavan todella vasta 1980-luvulla, kun lähinnä livvinkieliset eli aunuksenkarjalaksi kirjoittavat runoilijat rupesivat julkaisemaan kirjoituksiaan. Toki moni heistä oli kirjoitellut jo aikaisemmin, ja runoja ja pieniä kertomuksia oli julkaistu eri lehdissä, mm. Punalipussa (myöh. Carelia) ja Neuvosto-Karjalassa (myöh. Karjalan Sanomat) sekä antologioissa.

”Kaunokirjallisuuden kesän tuoneena pääskysenä” voidaan pitää Vladimir Brendojevia. Hän julkaisi ensimmäiset livviksi kirjoittamansa runot jo 1972 Neuvosto-Karjala-lehdessä. Vuonna 1980 ilmestyi runokokoelma Anusrandaine. Tätä seurasivat runokirjat Hiilau huoli (1983), Kadajikko (1986), pienimuotoinen proosateos Kylmil (1988), Sa olet armas (1989), ja postuumina ilmestynyt Runoja (1991). Karjala-kustantamo julkaisi vuonna 1999 Brendojevin runojen ja käännösten kokoelman Jättie hyvä jälgi muale.

Paavo Lukinin tuotanto kuuluu lähinnä lastenkirjallisuuteen. Hän oli aloittanut runoilemisen jo nuorena poikana ennen sotaa. Vuonna 1981 hän julkaisi runoelman Tuhkimus. Sanelemista karjalan livvin kielel. Lukinin kuoleman jälkeen ilmestyi vielä kaksi hänen runokirjaansa lapsille: Mindäh kägöi kukkuu (1990) ja Iče minä (1996).

Santtu Karhu voitti vuonna 1988 Punalipun järjestämän nuorten kirjoittajien runokilpailun runollaan Mustas kois. Hänen runojaan ei ole julkaistu kokoelmissa vaan lähinnä Oma Mua lehdessä, ja ne ovat ilmestyneet sävellettyinä Talvisovat-nimisen rockyhtyeen esittäminä mm. seuraavilla CD:illä: Pahoin brihoin pajatukset (2001), Hyvästit Karjala (2003), Terveh Petroskoi (2006) ja Allus oli muna (2009). Hänen runoutensa liikkuu rocklyriikasta humoristisiin ja lyyrisiin lauluihin.

Zinaida Dubininan runoja on julkaistu ensin Punalipussa, sitten varsinkin Oma Mua lehdessä. Lapsille tarkoitettu runokirja Silmükaivoine ilmestyi vuonna 1995. Valgei koivikko (2003) sisältää lehdistössä aikaisemmin julkaistuja runoja. Paitsi runoja, hän on kirjoittanut mm. kertomuksia, kääntänyt aunuksenkarjalaksi venäjän- ja suomenkielisiä runoja, Uutta testamenttia (Uuzi Sana 2003) ja Kalevalan (2009).

Pjotr Semjonovin vuonna 2004 julkaistua teosta Puhtasjärven Maša on sanottu ensimmäiseksi karjalankieliseksi romaaniksi. Se muistuttaa monella tapaa vienalaiskirjailijoiden 1960–1970-luvuilla ilmestyneitä karjala-aiheisia romaaneja. Semjonov aloitti kuitenkin runoilijana, ja hänen ensimmäisiä kertomuksiaan julkaistiin Oma Mua lehdessä 1993. Vuonna 2009 ilmestyivät hänen kertomuksensa Rodinjärvi (Vallitut kerdomukset) kokoelmana. Hän on myös kääntänyt venäjänkielistä proosaa.

Aleksandr Volkov on runoillut sekä livviksi että (varsinkin aluksi) venäjäksi ja kääntänyt venäjänkielistä runoutta; näitä on julkaistu monissa lehdissä. Häneltä on ilmestynyt mm. seuraavat teokset: Pieni D’essoilu (1997) ja Liivin virret (2004). Lähinnä runoilijoita mutta myös lyhyiden kertomusten kirjoittajia ovat Olga Mišina (mm. Kuldaine ildu 1993, Ratoi 1996, Marin kukku 2003), Vasja Veikki (Elosen dorogat 2003) sekä Tamara Ščerbakova (mm. Pajun kukkazet – keviän viestit 1999 ja Armahile bunukoile 2002). Ivan Savinin runoteos Roindurandu ilmestyi vuonna 2005.

Lukuisten muittenkin livviksi kirjoittaneiden tekstejä on julkaistu eri lehdissä ja kokoelmissa, mm. Maria Brendojevan runoja ja Ljudmila Markianovan kertomuksia. Mainita voi vielä Leo Närjän ensimmäisen livvinkielisen näytelmän Huikkua pajuo, karjalaine (ensi-ilta 1991).

Vuoden 2009 lopussa ilmestyivät Natalja Sinitskajan kääntämä Tove Janssonin Muumi-kirja Tiedoiniekan hattu, Zinaida Dubininan kääntämä Kalevala ja Jukka-Pekka Wuorikosken toimittama lastenkirja Nalle Karhu, Meččyrunoloi lapsile.

Lyydinkielinen kirjallisuus

Kuujärven lyydiksi on runoillut Miikul Pahomov. Hänen runojaan on julkaistu eri lehdissä ja antologioissa vuodesta 1989 lähtien. Häneltä ovat ilmestyneet runokokoelmat Tuohuz ikkunas (1993) ja Lüüdiland (2000). Hän on myös lyydintänyt uskonnollisia tekstejä ja laatinut yhdessä Lidia Potašovan kanssa aapisen ABC-kird´ (2003).

Vuonna 2009 ilmestyi lastenkirja Suur’ kondij Marjukka Patrakan toimittamana ja Ritva Lampivuon kuvittamana.

Vienankielinen kirjallisuus

Vienankarjalaksi on kirjoittanut toimittaja Raija Remsujeva, jonka runoja on julkaistu lehdissä ja kokoelmissa. Vuonna 1999 häneltä ilmestyi lukukirja Ihmeh-hete. Hän on myös kääntänyt vienankarjalaksi Uutta testamenttia ja jo vuonna 1943 suomeksi ilmestyneen Lauri Kuntijärven romaanin Yhessä ylettih (2004).

Vienankarjalaiset kirjailijat ovat kirjoittaneet suomeksi Karjalassa (ks. Karjalan suomenkielisen kirjallisuuden vaiheita) ja Suomessakin, esimerkiksi Onttoni Miihkali (eli Mikko Karvonen), Lauri Kuntijärvi, Mikko Samulinen ja Veikko Huotarinen, joiden teoksissa kuitenkin henkilöiden vuorosanoissa on monesti käytetty vienankarjalaa. (Ks. myös edellä lukua ”Kaunokirjallisuuden ensiaskeleita”.)

Tverinkarjalankielinen kirjallisuus

Myös tverinkarjalaksi kirjoittavat lähinnä runoilijat. Hodari Hottarini kirjoitti vuonna 1965 käsikirjoitukseksi jääneen kotimurteeseensa perustuvan tverin kieliopin, keräsi sanastoa ja kirjoitti runoja, joita on Karjalan tasavallassakin julkaistuissa kokoelmissa ja Oma Mua lehdessä.

Vuonna 1992 ilmestyi Mihail Orlovin laatima tverinkarjalan aapinen. Hänen 1993 ilmestynyt Otkrovenie-runokokoelmansa sisältää venäjän- ja karjalankielisiä runoja. Hän sävelsi runojaan, joista on tullut hyvin suosittuja, esimerkiksi lauluna tunnetusta Armahazella-runosta.

1990-luvulla alkoi tverinkarjalaksi runoilla myös Stanislav Tarasov. Oma randa niminen runokokoelma ilmestyi vuonna 1998. Nikolai Morozovin runoutta on julkaistu Oma Mua lehdessä ja Tverissä ilmestyvässä Karielan Šana lehdessä. Vielä on mainittava Karielan Šana lehden päätoimittaja Ljudmila Gromova, joka on kirjoittanut runoja Ljudmila Barhatova nimellä. Vuonna 2004 ilmestyi N. M. Balakirevin kirjoittama pienoisromaani Kuz’mičča.

Marja Torikka

Aiheesta enemmän seuraavassa teoksessa, johon kirjoitus lähinnä perustuu:
Jaan Õispuu: Runoista romaaneihin: karjalaisuutta ja karjalankielistä kirjallisuutta Karjalassa. Tallinna 2006. Teoksessa on myös laaja kirjallisuusluettelo.

Karjalan suomenkielisen kirjallisuuden vaiheita

Suomenkielinen kirjallisuustoiminta Venäjän Karjalassa alkoi 1920-luvun taitteessa. Toimintaa olivat aloittamassa karjalaissyntyiset kirjailijat sekä inkeriläiset ja Suomesta lähtöisin olleet emigrantit. Kirjailijoiden toiminta kytkeytyi Neuvostoliiton ja Karjalan työkansan kommuunin (1920) sekä Neuvosto-Karjalan ASNT:n (1923) perustamisen vaiheisiin. 1920-luvulta 1930-luvun puoliväliin saakka Neuvosto-Karjalan ASNT:n poliittinen johto koostui suomalaisista poliittisista emigranteista. Suomi oli Venäjän ohella tasavallan toinen virallinen kieli, ja suomalainen poliittinen johto tuki suomenkielistä kirjallisuustoimintaa ja sen kehittymistä.

Ensimmäisen polven kirjailijat

1920-luvulla toimintansa aloittaneista kirjailijoista näkyvimpiä olivat karjalaissyntyiset kirjailijat Nikolai Jaakkola ja Arvi Nummi, inkeriläissyntyinen Topias Huttari, sekä Suomesta emigroituneet kirjailijat Jalmari Virtanen, Hilda Tihlä ja Ragnar Rusko. Santeri Mäkelä, Salli Lund ja Eemeli Parras emigroituivat puolestaan ensin Suomesta Yhdysvaltoihin, ja vasta myöhemmin Neuvosto-Karjalaan. Ensimmäisen polven kirjailijat kirjoittivat pääasiassa vallankumouksellista runoutta ja lyhyitä proosatekstejä, kuten näytelmiä, joita julkaistiin sanomalehdissä ja kirjailija-albumeissa. Ensimmäiset runokokoelmat ja proosajulkaisut ilmestyivät vasta 1920-luvun jälkipuoliskolla. Vuonna 1930 ilmestynyt Jalmari Virtasen Työn lomassa oli ensimmäinen yhden runoilijan julkaisema runokokoelma. Hilda Tihlän kaksiosainen teos Lehti kääntyy (1934–1936) oli puolestaan yksi ensimmäisistä laajemmista suomenkielisistä romaaneista.

1920-luvulla Neuvosto-Karjalaan perustettiin myös ensimmäiset suomenkieliset sanoma- ja kirjallisuuslehdet. Merkittävimpiä lehtiä olivat Karjalan Kommuuni (1920–1923), Punainen Karjala (1923–1937), Puna-Kantele (1928–1931), joka jatkoi vuodesta 1940 eteenpäin nimellä Punalippu, ja oli toisen maailmansodan jälkeisellä ajalla Neuvosto-Karjalan merkittävin kirjallisuuslehti ja kirjailijaliiton äänenkannattaja. Lehdillä oli merkittävä osuus suomenkielisen kirjallisuuden kehittymiseen. Lehdissä paitsi julkaistiin runo- ja proosatekstejä myös kirjallisuuskritiikkejä ja kirjallisuusteoreettisia artikkeleita, ja lisäksi monet kirjailijat työskentelivät lehtien toimituksissa. 1920-luvulla perustettiin myös ensimmäiset suomenkieliset kirjallisuuskerhot Neuvosto-Karjalassa, ja asteittain kirjailijat organisoituivat kirjailijajärjestöihin.1930-luvun kuluessa kirjallisuustoiminta, muun taidetoiminnan tavoin, organisoitui liittoihin. Neuvostokirjailijain liitto, samoin kuin paikallinen Neuvosto-Karjalan neuvostokirjailijain liitto perustettiin vuonna 1934. Liitossa toimi myös suomenkielinen osasto.

1930-luvulla jälkipuoliskolla Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikka kiristyi. Suomalainen poliittinen johto lakkautettiin Neuvosto-Karjalasta 1930-luvun puoliväliin mennessä. 1930-luvun lopulla suomi menetti virallisen asemansa, ja julkaisutoiminta suomeksi lakkautettiin. Sen sijaan karjalan kieli otettiin käyttöön viralliseksi kieleksi vuosiksi 1937–1939. Julkaisutoiminta jatkui kuitenkin uudelleen suomeksi jo 1940-luvun alussa, sillä suomi tuli vuonna 1940 perustetun Karjalais-Suomalaisen SNT:n toiseksi viralliseksi kieleksi, ja se säilytti virallisen asemansa vuoteen 1955 saakka, jolloin tasavallan status muutettiin Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi. Virallisen aseman menettämisen myötä suomen kielen käyttötilanteet vähenivät merkittävästi. Tästä huolimatta suomenkielinen kirjallisuus- ja julkaisutoiminta kuitenkin jatkuivat.

Toisen polven kirjailijat

Toisen maailmansodan jälkeisellä ajalla karjalaissyntyiset, erityisesti Vienan Karjalasta lähtöisin olleet proosakirjailijat, Nikolai Jaakkola, Antti Timonen, Jaakko Rugojev, Pekka Perttu ja Ortjo Stepanov nousivat kirjallisuuden kärkinimiksi. Jaakkola, Timonen ja Stepanov tulivat tunnetuiksi ensisijaisesti historiallisilla, laajoilla romaaneillaan. Jaakkolan tunnetuin teos on neliosainen romaani Pirttijärven rantamilla, joka kertoo kuvitteellisen Pirttijärven kylän vaiheista ensimmäisen maailmansodan kynnykseltä neuvostovallan perustamisen aikoihin. Teos julkaistiin vuosina 1949–1968, viimeinen osa vasta Jaakkolan kuoleman jälkeen. Antti Timosen pääteoksena pidetään historiallista romaania Me karjalaiset, joka julkaistiin vuonna 1971. Teos kuvaa 1920-luvun alun sisällissodan vuosia Karjalan alueella. Romaanin pohjalta tehtiin myös palkittu näytelmä Otatko miut Karjalan mua? Jaakko Rugojev tunnetaan monipuolisesta proosa- ja runotuotannostaan. Hänen tunnettuja runokokoelmiaan ovat mm. Minun karjalaiset juureni (1982) ja Karjalaisen leipäpuu (1988). Pekka Perttu on tullut tunnetuksi erityisesti luonnonkuvauksistaan ja lyhytproosastaan, mm. teoksillaan Väinämöisen venehen jälki (1978), Aikojen viestiä (1984) ja Valhekellot (1993). Ortjo Stepanovin Kotikunnan tarina I ja II (2002) kertoo elämästä Vienan Karjalan kylissä 1920-luvun puolivälistä 1960-luvulle asti. Teos ilmestyi alunperin kuuden erillisen romaanin sarjana: Haapalahden arkea (1969), Sakun Jaakko, rahvaanmies (1973), Kuuma kesä (1979), Lesket (1983), Prokon Maksima (1986) ja Käki kukkui jäihin (1989).

Muita tunnettuja prosaisteja ovat myös inkeriläislähtöinen Matti Mazajev (Kotoinen maisema 1976; Lääkettä 1979; Kirje Annalle 1984; Taiteilija Romielsin ihmeelliset värit 1986; Meripihkanainen 2003) ja Reijo Takala (Uhutsaari 1979). Toisen polven näkyvimpiä runoilijoita ovat myös Taisto Summanen (Oraita 1956; Taruniemi 1978; Ihmissydän 1980), Nikolai Laine (Huondes 1939; Lieksan lauluja 1958; Punaiset pihlajantertut 1967; Hyökyaallon harjalla 2006), sekä inkeriläislähtöiset runoilijat Unelma Konkka (Aikojen ääniä kuuntelen 1977; Uinuvat vaarat 1983; Virran tuolla puolen 1996), Armas Mishin (Ikkunani katsoo maailmaan 1976; Juuret avaruuteen 1980) ja Rudolf Sykiäinen (Ajan kämmenellä 1981). Tätä suomea käyttävien kirjailijoiden ns. toista polvea – kirjailijat, jotka ovat syntyneet 1920–30-lukujen tietämillä ja julkaisseet toisen maailmansodan jälkeisenä aikana – on pidetty tuotannoltaan rikkaimpana ja lukumäärältään laajimpana.

Kolmannen polven kirjailijat

Niin sanotun kolmannen polven suomea käyttäviä kirjailijoita edustavat esimerkiksi sekä runoutta että proosaa julkaisseet toisen polven emigranttikirjailija Terttu Vikström (mm. Ahinkosken tarina 1975; Elämän joikuja 1981; Polkuni puolitiessä 1987), Pekka Pöllä (Ilmarinen 1978; Satuja noutamaan 1980; Joukamoinen 1981; Matjaksen onni 1986), sekä inkeriläislähtöiset Pekka Mutanen (Pronssinen tähti 1978; Poika Markkovan kylästä 1983) ja nykyisin Suomessa vaikuttava Toivo Flink (Järvi kämmenissa 1983; Osa ja arpa 1985). Kolmannen polven kirjailijoiden yhteys suomen kieleen on jo etäisempi kuin edeltäneiden polvien. Tosin monien sukutaustassa on yhteys suomeen, vaikka kirjailijoiden äidinkieli olisikin venäjä.

Neuvostoliiton ja neuvostokirjailijain liiton hajoamisen jälkeen Karjalan kirjallisuuskenttä on jakaantunut pienempiin venäjän, suomen ja karjalan kieltä käyttäviin kirjailijaryhmiin. 2000-luvulla suomeksi kirjoittavia kirjailijoita on vain muutamia. Näkyvimpiä heistä ovat runoilijat Armas Mishin ja Jevgeni Bogdanov (Mielentilat 2004) sekä prosaisti Arvi Perttu (Petroskoin symposiumi 2001; Papaninin retkikunta 2006), joka vaikuttaa nykyisin Suomessa. Heidän lisäkseen suomeksi ovat julkaisseet proosaa Johannes Hidman (Sen kun vaan 2008) ja runoutta nuoret runoilijat Kristina Korotkih ja Anisa Kettunen (Pidätä hetkeksi hengitystä 2007). Nykypäivän suomea käyttävät kirjailijat ovat äidinkieleltään venäjänkielisiä, mutta he ovat valinneet taiteellisen ilmaisun kielekseen kuitenkin suomen. 2000-luvulla suurin osa suomenkielisistä proosa- ja runoteksteistä julkaistaan kirjallisuuslehti Careliassa, joka on tärkein kansallisten vähemmistöjen kirjallisuus- ja kulttuurilehti Karjalan tasavallassa. Yksittäisiä proosa- ja runoteoksia julkaistaan vain muutamia vuosittain.

Tuulikki Kurki

Kirjallisuutta

  • Alto E. L. 1989. Sovetskie Finnoiazynye Zhurnaly 1920-1980. Karel’skii Filial AN SSSR Institut Iazyka, Literatury i Istorii. Karelia: Petrozavodsk.
  • Alto E. L. 1997. Finnoiazychnaia Literatura Karelii. Istoriia Literatury Karelii 2. “Nauka”: Sankt- Peterburg.
  • Diuzhev Iu. I. 2006. Pisateli Karelii. Biobibliograficheskii Slovar’. Isdatel’stvo Ostora: Petrozavodsk.
  • Jalava Aulikki 1986. Kumous- ja kostosanomia: Neuvostoliittoon vuoden 1918 tapahtumien jälkimainingeissa siirtyneiden runoilijoiden tuotantoa. – Kerttu Saarenheimo ja Ulla-Maija Juutila (toim.). Kirjoja kätköistä: näkökulmia 1920- ja 1930-luvun unohtuneeseen kirjallisuuteen. Turun yliopisto: Turku.
  • Jalava Aulikki 1990. Kansallisuus kadoksissa. Neuvosto-Karjalan epiikan kehitys. SKS: Helsinki.
  • Karjalan kansalliset kirjailijat: suomalaisten maastamuutto ja 1930-luvun poliittiset rangaistustoimet. Biobibliografinen hakemisto. Karjalan tasavallan kirjallisuuden bibliografia (1917–1961). Petroskoi. 2005.
  • Kruhse Pauli & Uitto Antero 2008. Suomea rajana takana 1918–1944. Suomenkielisen neuvostokirjallisuuden historia ja bibliografia. Helsinki: Kansalliskirjasto ja BJT Finland Oy.
  • Kurki Tuulikki 2006. Kirjoitettu ja luettu kylä Neuvosto-Karjalan kirjallisuudessa. – Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen & Ulla Piela (toim.). Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. Kalevalaseuran vuosikirja 85. SKS: Helsinki.
  • Kurki Tuulikki 2007. Historical Prose and Emergent Community in Soviet Karelia. – Natalia Baschmakoff, Paul Fryer, Mari Ristolainen (eds). Texts and Communities: Soviet and Post-Soviet Life in Discourse and Practice. Gummerus: Helsinki.
  • Kurki Tuulikki 2007. Oral History as an Articulated Meaning in Soviet Karelia’s Literature. Suomen Antropologi 4/2007, 74–84.
  • Mišin Armas 1989. Neuvosto-Karjalan kirjailijat. Hakuteos. Karjala: Petroskoi.
  • Virtaranta Pertti 1981. Karjalaisia kulttuurikuvia: ihmisiä ja elämänkohtaloita rajantakaisesta Karjalasta. Weilin & Göös: Espoo.
  • Ylikangas Mikko 2004. Rivit suoriksi! Kaunokirjallisuuden poliittinen valvonta Neuvosto-Karjalassa 1917–1940. Aleksanteri-instituutti: Helsinki.
  • Õispuu Jaan 2006. Runoista romaaneihin: karjalaisuutta ja karjalankielistä kirjallisuutta Karjalassa. Tallinna.
  • Internetsivusto ”Karjalan suomenkieliset kirjailijat” (www.locallit.net).