Käsityöt

Karjalaisien puvut ta käsipaikat

Pukualoveh

Karjalaini pukualoveh käsittäy rajantakasen Karjalan, Vienan ta Aunukšen, lisäkši Raja-, Pohjois- ta Luatokan Karjalan ortodoksiset paikkakunnat. Muantietehellisešti aloveh on luaja ta elinkeinoelämän rakentehešša on ollun ekologisista oloista johtuen šuurieki eroja.

Vienan pohjoiskylissä ei pellava mäneštyn, šielä kuvottih hamppu- ta villakankahie ta muut kankahat oššettih Šungun venäläiseštä kaupunkista. Aunukšešša, Raja- ta Luatokan Karjalašša šen šijah kašvatettih pellavua, ta kankašta kuvottih vuatetukšen tarpehih, šamoin šiitä kankahašta luajittih stolaskuat’t’erija ta käsipaikkoja šekä šänkyvuatteita.

1820-luvulta lähtien värikkähät puuvillakankahat ruvettih pikkuhil’l’ua šiirtämäh šyrjäh kotikutosie kankahie. Ruškie puuvillakankaš ili kumakka, kumačču hyvin ruttoh yleisty naisien paitojen ta piähinehien koristehiksi. 1840-luvulla painokuvijollisista puuvillakankahista ommeltih jo peretnikköjä ta koštoja. Kankahie šai helpošti. Karjalaiset miehet käytih laukkukauppua ta kotihih tuotih kankašta ta paikkoja. Kun miehet käytih tienestissä kotikylän ulkopuolella, naiset oltih nuotanvejošša, meččätöissä ta kašenpoltošša ili miehien verosissa töissä eikä kutomiseh jiänyn aikua.

Miehien puvut

Miehien pukuh kuulu pitkä paita, kumpani ommeltih käsin kotikutosešta kankahašta. Piäntieššä oli pieni pistykakluš ta rintahalkijo vašemmalla puolella. Kašenpoltošša, peltotöissä ta nuotanvejošša paijan piällä vejettih kotikutosešta šarkakankahašta ommeltu piällyšpaita. Šuomešša ta Venäjän kaupunkiloissa kävijät miehet omakšuttih 1800-luvun loppupuolen muotipuvušta liivin, kaklapaikan ta lyhyön takin. Häissäki oli tapana moršiemen lahjottua patvaškalla ta šulhasen heimolaisilla šulkkuset kaklapaikat.

Pukšut ommeltih kotikutosešta pellava- tahi villakankahašta vuuvvenaikojen mukah. Vienašša tikutettih villatakkija, kumpasie piettih paičči pyhäpukuna šamoin käyttövuattiena varšinki talvisin. Ulkotöissä piällyšvuattiena oli pitkä takki vyön kera, kumpani luajittih kotikutosešta villakankahašta.

Kintahat kuuluttih arki-, pyhä- ta äšen kuolinpukuh. Ne ommeltih kinnašnieklalla lampahanvillašta, heposen jouhiloista tahi šijanharjakšista. Ne oltih lämpimät eikä niissä kiät kovin kaššuttu. Kala- ta erämatoilla šekä heinäššä miehet käytettih čakkalakkie. Še oli hupuntapani piähineh, kumpani šuojasi šamoin kaklua ta harteita. Lippalakkija piettih kešällä ta turkislakkija talvella. Kešällä jalkoih vejettih tuohiviršut, kumpasie heinätöijen aikana kulu vähintäh kolme parie. Talvella piettih pitkävartisie piekšuja villašukkien kera. Vorsiuččijat nuoret miehet pantih šukat jalkoih niin, jotta šukkien kuvijoin tikutettu šuu oli näkyvissä.

Naisien puvut

Naisien pukuh kuulu pitkä paita, košto, alušhameh, piällyš- ta paijan vyö šekä peretniekka ainaški 1930-luvulla šuate. Paita, räččinä, ommeltih kahešta eri kankahašta. Yläoša oli 1800-luvulla hyväluatuista valkieta pellavašpalttinua, 1900-luvun alušta lähtien valkieta tahi pikkukuvijollista puuvillakankašta. Alaošah käytettih kotikutoista pellavakankašta. Paijašša oli pyörie piäntie, kumpani kantattih kapiella ruškie- tahi šinikuvijollisella nauhalla. Rintahalkijo oli šyvä ta še kiinnitettih ili vanhah tapah nauhoilla tahi muotikkahašti metallisilla kantanapiloilla, kumpasie piettih ”šynnillisinä” vanhauškosien keškuuvvešša. 1800-luvulla paitua korisseltih olkapäistä šulkkulankakirjonnalla. Muiskat oltih kirjontataijon näyttehie. Pitkyä paitua vyön kera piettih heinäššä ilmain hamehta ta šilloin jokahisella oli tilaisuuš ihailla paijanhelman ruškieta etu- tahi ket’t’upistokoristeluo.

Ikäh kaččomatta naiset piettih pitän paijan kera koštuo. 1800-luvulla še oli tavallah kotikutosešta villa- tahi pellavakankahašta luajittu hartie- ili liivihameh. Kankaš painettih kotioloissa tummanruškiekši tahi tummanšinisekši. Hartiehamehen, šuššunan, sviitkan ili koššon, etuhalkijo kiinnitettih kallisarvosella kantanapilla, kumpani šuatto olla hopieta tahi kullattuo messinkie. 1890-luvulla košto oli ijäkkähien tahi vanhauškosien naisien käytöššä.

Koššot, sarafaanit ta feresit ommeltih kotikutosešta kankahašta, tavallisimmin kuitenki kirjavašta ta helienväriseštä pikkukuvijollisešta puuvillakankahašta. Hamehen ompeluh tarvittih melkein kolme metrie kankašta ta vällyyš kovottih taitavašti laškokših šelkäpuolella.

Kankahan mukah hamehien nimet vaiheltih ta šamoin käyttötarkotuški. Šiniset kitaikat ta si(i)čat kuuluttih arkeh, kaunehet damastikuvijoiset šulkku- ta brokadikankahat pruasniekkoih. Hamehen šivottih šulkkuvyöllä tahi vyötäröllä šivottih helienvärini peretniekka. Arkisin harteita šuojattih käyttämällä kahtaki paikkua rinnalla ristih šivottuna. Pruasniekoissa rajakarjalaiset naiset piettih šulkkuröijyä (šuhai, kouhta), kumpani oli ieštä šuora ta šelästä laškoštettu. Vienašša ta Aunukšešša nuorien juhlapukuh kuulu hiematoin liivi parčankankahašta.
Tukkien kampaukšista ta piähinehistä näky naisen ikä ta še, oliko hiän miehellä vai ei. Nuoret tytöt peltittih tukkah yhteh kaššah ta šivottih piäh šulkkulentan, kossinkan. Pohatoimilla neiččysillä še oli kulta- tahi hopielankoilla kirjottu.

Hiätavat šäilyttih eri puolilla karjalaista kielialovehta aina 1930-luvulla šuate. Hiämenoissa oli tärkeintä moršiemen hyväštely. Uuvven ašeman merkkinä oli piähinehen vaihtamini. Moršiemen tukat kammattih šykkyrällä itkuviršien šäještämänä ta piäh pantih lakki. Še oli Vienašša sorokka ili kirjonnalla korisseltu šarvenmuotoni piähineh. Ilomantsin ortodoksipitäjissä še oli kultaparčašta tahi damastikuvijoisešta šulkkukankahašta ommeltu šäpšä, ta Vienašša ta Aunukšešša šametista ommeltu ta kultalankalla kirjottu čäpčä.

Ortodoksinaisien juhlapiähinehet ommeltih šamoista kankahista kuin pappispuvut ta niissä risti oli keškuškuvijona. Kankahat ta toisinah šamoin piähinehet hankittih manasteriloista. Vienalaisien ta aunukšelaisien sorokkapiähinehien niskakoristehet oššettih 1860-luvulla Sorokan venäläiseštä kaupunkista tahi manasteriloista. Helmikirjonta opeteltih mallien mukah 1890-luvulla. Piähinehen kera naiset käytettih arkisin puuvillapaikkua ta pruasniekoissa šulkkupaikkua.

Korut lisättih karjalaisnaisien pukuih värikkyyttä. Kašteristi oli paijan alla näkymättömissä. Pruasniekoissa kaklah šivottih ušeita helminauhoja, korvih riputettih kultasie tahi helmikorvakoruja ta jokahiseh šormeh pissettih šinkkivaškini kanta- tahi kivišormuš.

Miehien puku väisty käytöštä enšimmäisen muajilmanšovan jälkeh. Naisien pität paijat, kaunehet paikat, peretniekät ta koššot on šäilytty paikotellen karjalaisuuvven merkkinä ta šemmosie pietäh yhä pruasniekoissa, kumpasissa koroštuu karjalaisuuvven merkityš.

Käsipaikat

Karjalaini käsipaikka, käzipaikka on ollun merkittävä käsityötaijon näyteh. Käsipaikkua käytettih päivittäin käsien kuivuamiseh. Häissä vierahien polvilla levitettih erikoisen pität käsipaikat, kumpasih šyyvveššä pyyhittih šormet.

Perehpruasniekoissa käsipaikoilla oli ikonih verrattava rituaalini merkityš. Kaštuas’s’a vanhemmat lahjotettih käsipaikan lapšen ristivanhemmilla. Käsipaikka oli moršiemen taijonnäyteh. Šen piät korisseltih ruškiepoiminnalla, ruškiella etupistokirjonnalla ta 1900-luvun alušta lähtien šamoin ket’t’uvirkkaukšella ta ristipisto-ompelulla. Revinnäini oli šuosittu etenki Aunukšešša. Šulhaštaloh tultuo moršien riputti kaunehimman käsipaikan ikoninurkkah ikonin ympärillä ta toisen hiän anto muamoakalla lahjakši.

Valkiet käsipaikat kuuluttih hautajaisih ta muistajaisih. Kuoloman šattuos’s’a moršiemen taloh tuoma perintöliina riputettih ikkunašta uloš, ušottih, jotta še helpottau vainuan šielun tietä tuonelah. Käsipaikkoja käytettih kropuo kantuas’s’a. Hevosen val’l’ahih šivottih lisäkši tuulipaikakši kučuttu liina, kumpani hautajaisien jälkeh kiinnitettih hautaristih. Muissinpitoh perehenjäšenet tuotih parahat käsipaikkah, kumpaset riputettih pyhäh nurkkah ta pirtin peräšeinällä. ”Pirtti oli kuin paraš kirikkö.”

Pyhimykšien muistopäivinä kiriköllispruasniekoissa, praasniekoissa, ristie, ikonija ta kirikkölippuja on ollun tapana kantua käsipaikalla šuojattuna. Pruasniekkoina moliuvuntahuonehet korisseltih liinoilla, kumpasissa oli värikäštä lintuaihehista kirjontua. Kirikölliseššä simvoliikašša lintu on Pyhän Henken vertauškuva.

Käsipaikalla ušottih olovan parentava vaikutuš. Läsijä kiärittih liinah parentumisen toivošša. Vieristän kaššantajuhlašša avannošša kylpijät lašettih veteh käsipaikan varassa.

Ildikó Lehtinen

Aihiešta enemmän

Vappu Kiiski: Karjalainen punapoiminta. Helsinki: Kirjayhtymä. Kolmas painos. 1979.
Ildikó Lehtinen: Koreuden tähden. Oli se tyttö hinnoissah ennein!. Rajantakaista Karjalaa. Toim. Ildikó Lehtinen. Kulttuurien museo 2008. s. 36-65.
Ildikó Lehtinen & Pirkko Sihvo: Rahvaan puku. Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. Museovirasto. 2005.
Helena Lonkinen & Anneli Meriläinen (toim.): Rihma – elämän lanka. Kajaani: Oulun yliopistopaino. 2000.
Annikki Lukkarinen: Piirteitä Itä-Karjalan kirjontaperinteestä. / Some features on the East Karelian embroidery tradition. Itse tuon sanoiksi virkki. IV. Tyyne Kerttu Virkki-Säätiö: Haloffset Oy Helsinki. 1989.
Annikki Lukkarinen & Liisa Heikkilä-Palo: Käspaikat. Pyhäiset pyyhkiet. Valamon luostari: Gummerus kirjapaino. 1995.
Ilmari Manninen: Karjalaisten puvustosta Karjalan kirja. Toimittanut Iivo Härkönen. Porvoo – Helsinki: WSOY. 1932. s. 383-404.
Jaana Simonen (toim.): Sarafaanit ja feresit. Pohjois-Karjalan museo 1992.
Vera Survo: Kirjottua historiaa. Rajantakaista Karjalaa. Toim. Ildikó Lehtinen. Kulttuurien museo 2008. s. 156-164.
Pertti Virtaranta: Vienan kansa muistelee. Porvoo – Helsinki: WSOY. 1958.