Runolaulu

Runolaulu on vanhaa itämerensuomalaista ns. kalevalamittaa viljelevää laulukulttuuria. Mitta on saanut nimensä Kalevalasta, mutta on vähintään parituhatta vuotta eeposta vanhempi. Mitan alkuperä on historian hämärässä, mutta sen katsotaan kehittyneen kantasuomen luonnollisten ominaisuuksien pohjalta. Kalevalamittaa ovat käyttäneet suomalaiset, karjalaiset, inkeroiset, vatjalaiset, virolaiset ja setukaiset. Lyydiläisiltäkin on runolaulua jonkin verran tallennettu, mutta vepsäläisiltä ja itäisimmiltä karjalaisilta se puuttuu.

Syitä runolaulun säilymiseen ja elinvoimaan juuri Karjalassa on etsitty syrjäisestä sijainnista, ortodoksisen kirkon sallivuudesta ja kansan lukutaidottomuudesta. Runolaulun rakenteellinen edellytys oli kaski- ja eräkulttuuri, johon niin laulamisen käytäntö kuin runojen maailmankuva syvästi kietoutuivat. Runolaulun uudistumiskykyä puolestaan pidetään kulttuurikontaktien seurauksena. Esimerkiksi Vienan runoston rikkauden katsotaan juontuvan suomalaisen ja karjalaisen runolaulun yhteensulautumisesta suomalaisten siirtolaisten asetuttua alueelle 1600–1800-luvulla.

Runot

Runolaulujen laji- ja aiheasteikko on laaja. Kyseessä oli erityiskieli, jolla puhuttiin kaikista yhteisölle tärkeistä asioista. Maailmankuvan kannalta keskeisessä asemassa oli epiikka. Sen esittäjiä olivat yleensä miehet, Karjalassakin aiemmin oletettavasti usein kahdestaan, käsi kädessä, juhlavasti. He lauloivat kala- ja eräretkillä, kaskimailla, pidoissa, mutta myös arkena, ja yksin. Karjalassa laulajuuteen yhdistyi usein tietäjyys. Runoissakin myytit, sankaritarut ja loitsut kietoutuivat yhteen.

Epiikan vanhinta kerrostumaa edustavat myyttirunot, joissa kerrotaan ilmiöiden alkuperästä: maailman, tulen, tammen, karhun synnystä. Vanhoja ovat myös šamanistiset aiheet, esimerkiksi Väinämöisen matka Tuonelaan tai Lemminkäisen matka Pohjolaan. Moni myyttiaihe on tunnettu laajemminkin Suomessa, Inkerissä, Virossa ja jopa kaukaisemmissa kulttuureissa.

Karjalassa laulettiin runsaasti ns. sankarirunoja: kertomuksia Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen kosintaretkistä ja seikkailuista, sammon taonnasta ja ryöstöstä. Joukossa on puhtaasti karjalaisiakin runoja, esim. Ahdin ja Kyllikin runo Vienassa ja Aunuksessa tai runo kolmen sankarin synnyttäjästä, Iro-neidosta, Raja-Karjalassa ja Aunuksessa. Sankarirunojen myöhäistä kerrostumaa edustaa esim. vienalainen Väinämöisen lähtö, joissa vanha sankari väistyy uuden ajan tieltä.

Karjalassakin alettiin jo keskiajalla sovittaa kalevalamittaan legendoja ja balladeja ja luoda niiden malliin uusia omia lauluja. Tunnetuin legendaruno, slaavilaisen perinteen inspiroima Luojan (Marian) virsi kertoo Kristuksen syntymästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Balladeissa ja muissa lyhyemmissä kertovissa lauluissa käsitellään avioitumista, nuorten naisten ongelmia ja perhesuhteita. Legendoja, lauluja naiskohtaloista ja lyyrisiä huolilauluja esittivätkin yleensä naiset, usein istuessaan ildakezroissa käsitöitä tehden.

Naiset lauloivat myös lasta tuudittaessa, kehtolaulujen lisäksi muitakin lauluja. Näin kalevalamitta juurtui jo sylilasten tajuntaan karjalaisten toiseksi äidinkieleksi. Naiset lauloivat myös häävirret, joita Karjalassa esitettiin, itkuvirsien ohessa, koko häärituaalin ajan. Häävirret laulettiin Karjalassa yksiäänisenä kuorona. Niihin sisältyy juhlavaa rituaalirunoutta, riipovaa jäähyväisrunoutta, järkevää neuvontaa ja hulvatonta huumoria.

Arkielämään läheisesti liittyviä laulunlajeja olivat paimenlaulut, erilaiset työlaulut ja laululoitsut metsälle mennessä. Laulettiin muitakin loitsuja, esimerkiksi pitkiä syntyloitsuja. Loitsujen eli ”sanojen” tai ”lukujen” yleisempi esitystapa oli kuitenkin resitoiva sanelu. Loitsut kietoutuivat hyvän elämään ylläpitoon: parantamiseen ja pahan torjuntaan. Loitsut ovat myyttisen ja kristillisen maailmankuvan yhdistelmä. Esimerkiksi rukoukset, joita loitsuissa on runsaasti, voidaan kohdistaa yhtä aikaa Väinämöiselle ja Neitsyt Marialle.

Ajankohtaisesta kyläelämästäkin tehtiin runolauluja. Nämä paikalliset runot kertovat nimeltä mainittujen ihmisten välisistä ristiriidoista, rakkaussuhteista ja muista merkittävistä tapahtumista. Paikallisrunoissa näkyy seikka, joka luonnehtii koko runolaulua: laulajat eivät ole vain muistaneet runoja, vaan ilmaisivat niissä myös omia tunteitaan, arvojaan ja kokemuksiaan.

Mitta ja sävelmä

Kalevalamittaa on luonnehdittu nelipolviseksi trokeeksi, jossa on kuitenkin muutama erityispiirre. Koska runolaulu on säkeistötöntä säelaulua, sen peruselementti on runosäe. Säkeen ensimmäisessä runojalassa voi olla yhdestä neljään tavua, joten tyypillinen runosäe koostuu 7-10 tavusta. Pitkä pääpainollinen eli sanan ensimmäinen tavu sijoittuu runojalan nousuun, lyhyt pääpainollinen runojalan laskuun. Niin kutsutut murrelmasäkeet, joita on keskimäärin puolet säkeistä, rikkovat trokeesäkeen kaavan: niissä runokorko ja sanapaino osuvat eri kohdille. Tyypillinen trokeesäe-murrelmasäe -pari on esimerkiksi Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen. Säetyyppien vaihtelu luo mittaan eloisuutta. Muita tyypillisiä, edellisessäkin säeparissa näkyviä kalevalamitan piirteitä ovat alkusointu eli allitteraatio ja parallelismi eli saman asian kertaaminen eri sanoin useammassa säkeessä.

Runosävelmät ovat tyypillisimmillään yhden tai kahden runosäkeen pituisia ja sävelalaltaan suppeita. Ne ovat ikään kuin perusteemoja, joita laulaja voi halutessaan muunnella mielensä mukaan. Yleisin karjalais-suomalaisen alueen rytmityyppi on viisi-iskuinen niin kutsuttu kalevalasävelmä. Häärunot laulettiin Vienassa ja Pohjois-Karjalassa omalla sävelmätyypillään, ja etenkin Raja-Karjalassa oli käytössä myös runsaasti muita rytmityyppejä. (Ks. osio Karjalainen kansanmusiikki.)

Kerääjät

Ensimmäinen viite karjalaisiin kalevalamittaisiin runoihin tunnetaan Agricolan 1551 julkaisemasta suomalaisten jumalien luettelosta, jossa mainitaan 12 karjalaista ”jumalaa”. Näistä esim. Hiisi ja Kekri esiintyvät runoissa. Varhaisimmat karjalaiset runosäkeet ovat Kristfrid Gananderin sanakirjaesimerkeissä 1700-luvun lopulta. Joukossa on mm. vienankarjalaisia, nähtävästi laukkukauppiailta kirjoitettuja runokatkelmia. Laukkureilta kirjoitti myös piirilääkäri Sakari Topelius vanhempi ensimmäiset kokonaiset karjalaiset runot 1820–1821. Ensimmäisen keruumatkan Vienaan teki A. J. Sjögren 1824–25.

Elias Lönnrot sai Topelius vanhemman julkaisusta vihjeen Vienan Karjalan runorikkaudesta. Karjalanmatkoillaan 1828–1834 Lönnrot kirjoitti muistiin Vanhan Kalevalan (1835) keskeiset ainekset. 1830-luvun Vienan-kävijöitä olivat myös Lönnrotin matkakumppani J. F. Cajan 1836 sekä M. A. Castrén 1839. 1840-luvun keskeinen kerääjä oli D. E. D. Europaeus, Raja-Karjalan runoalueiden löytäjä sekä Aunuksen ja Vienan kävijä. Raja-Karjalassa ja Ilomantsissa matkasivat 1840-luvulla myös August Ahlqvist, Sakarias Sirelius ja Rietrikki Polén. 1840-luvun kerääjien muistiinpanot päätyivät Lönnrotille Uuden Kalevalan (1849) aineksiksi.

1870-luvulla ryhdyttiin täydennyskeruuseen Kalevalan toisintojulkaisua ja kansanrunoudentutkimusta varten. Uuden aallon merkittävin kerääjä oli A. A. Borenius (-Lähteenkorva). Hänen kokoelmansa ovat runolaulun kannalta korvaamattomia jo runokielen täsmällisen merkitsemisen ansiosta. Borenius oli uranuurtaja myös sävelmien kerääjänä.

1880-luvulla Raja-Karjalassa liikkuivat Kaarle Krohn ja Oskar Relander, Vienan Karjalassa Heikki Meriläinen. Kainuulainen Meriläinen edusti paikallistuntemusta samoin kuin vuosisadanvaihteessa keruutyötään tehneet karjalaissyntyiset kerääjät Iivo Marttinen Vienassa ja Iivo Härkönen Raja-Karjalassa ja Aunuksessa.

Karelianistinen innoitus vei 1800-luvun lopulta lähtien Karjalaan monia matkamiehiä. Esimerkiksi I. K. Inhan valokuvat ja tekstit Lönnrotin jalanjäljiltä ovat vaikuttaneet myöhempiin mielikuviin laulajista ja runolaulun elinympäristöistä.

Julkaisuun Suomen Kansan Vanhat Runot keräsivät aineistoa 1900-luvun alun Karjalassa vielä monet tutkijat, mm. teoksen toimittajat A. R. Niemi 1901–1909 ja Väinö Salminen 1906–1920. Rajan sulkeuduttua Neuvosto-Karjalaan ei pitkään aikaan päästy, mutta Raja-Karjalassa runonkeruuta jatkoi esimerkiksi Martti Haavio 1920- ja 1930-luvulla, ja sodan aikana Karjalassa liikkui moni suomalainen kerääjä; esimerkiksi Väinö Kaukonen tallensi tuolloin arvokkaan vienalaisen runoaineiston. Neuvosto-Karjalassa tallensivat sikäläiset tutkijat runoja 1920-luvulta lähtien. Alkuaikojen huomattavimpia kerääjiä siellä olivat vienalaissyntyinen Risto Bogdanov ja aunukselaissyntyinen Viktor Jevsejev.

Ensimmäiset karjalaiset runolauluäänitteet teki Armas Launis fonogrammilla Suistamolla 1905. A. O. Väisäsen Karjalan-matkat vuosina 1915–1922 tuottivat ainutlaatuisen äänitetyn ja nuotinnetun runolauluaineiston ja laajensivat käsitystä runolaulun musiikillisesta luonteesta. Vienalaisten pakolaisten ja rajakarjalaisten siirtolaisten runolaulua ovat 1950-luvulta lähtien äänittäneet mm. Erkki Ala-Könni ja Pertti Virtaranta. Myös Petroskoin arkistoon on äänitetty runolaulua 1950-luvulta lähtien. 1970-luvulta alkaen Karjalan tiedeakatemian tutkijat Aleksandra Stepanova ja Niina Lavonen ovat liikkuneet Karjalan eri puolella ja osoittaneet runoalueen oletettua laajemmaksi niin pohjoisimmassa Vienassa kuin Etelä-Aunuksessakin.

Petroskoilaisten kanssa yhteistyössä ovat monet suomalaiset, mm. Pertti Virtaranta ja Pekka Laaksonen, kulkeneet vanhoissa runokylissä. Kuhmon Juminkeko-säätiön toimesta on 1990-luvulta lähtien elvytetty Vienan runokyliä ja tallennettu runsaasti viimeisten laulajien runoja.

Laulajat

Ensimmäinen nimeltä tunnettu karjalainen laulaja oli akonlahtelainen laukkukauppias, Remsosen renki Timońe, joka lauloi Topeliukselle 1820 Uudessakaarlepyyssä Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen seikkailuista. Viimeisimpiä on uhtualainen Marina Dwovitsina, joka lauloi Pekka Huttu-Hiltuselle kesäkuussa 2006 Väinämöisen polvenhaavasta. Heidän välissään on satoja nimeltä tunnettuja laulajia.

Karjalassa runolaulu kulki paljolti, vaikka ei ainoastaan, sukutraditiona. Huomattavia laulajasukuja olivat esimerkiksi Vienassa Maliset ja Kettuset, Hietajärvellä Huoviset, Raja-Karjalassa Sissoset, Šemeikat ja Vornaset. Usein suvussa kerrottiin perimätietona, että suvun esi-isä oli hakenut ”Tuli-Lapista”, pohjoisesta, loitsut ja laulut.

Monet laulajayksilöt on myöhemmin nostettu edustamaan koko kalevalaista runoperintöä. Tällaisia ovat esimerkiksi laulajat, joiden runoja on Kalevalassa. Latvajärven Arhippa Perttuselta ja Vuonnisen Ontrei Maliselta ja Vaassila Kieleväiseltä Lönnrot sai Kalevalan keskeiset runot ja rakenteellisen ytimen. Mekrijärven Simana Sissoselta hän sai Europaeuksen kautta lisäyksiä Uuteen Kalevalaan. Näiden laulajien aikana runolaulu vielä kukoisti, ja heidän teksteistään näkyy millaista se on parhaimmillaan ollut.

Karelianismin aikana laulajia alettiin kuvata ihannoiden matkakertomuksissa ja taiteessa. Suosittuja kohteita olivat esimerkiksi Arhipan poika Miihkali Perttunen ja Suistamon Šemeikat, Petri ja Iivana. Rajakarjalaisia laulajia alettiin kutsua laulujuhlille ja muihin tilaisuuksiin. Syntyi ilmiö ”vaeltavat laulajat”, joka jatkui 1900-luvulle: esim. Iivana Onoila ja Elessei Valokainen lähtivät yksin tai kaksin kiertelemään maata ja tarjoutuen esiintymään esim. kouluissa. Myös naiset lähtivät esiintymismatkoille, esimerkiksi suojärveläinen Ogoi Määränen Helsingin Kalevalajuhlille ja suistamolainen itkijä-laulaja Matjoi Plattonen ulkomaille asti. Runolaulu siirtyi luonnollisista ympäristöistään estradeille. Samaa tapahtui Neuvosto-Karjalassa, vaikka ideologiat ilmiön takana olivat erilaiset.

Monien karjalaisten laulajien runoja on tallennettu Suomessa. Esimerkiksi Anni Lehtosen hallitsemaa runoperinnettä kirjoitti muistiin Samuli Paulaharju Oulussa 1910-luvulla. Suomeen paenneista vienalaisista laulajista huomattavimpia olivat Anni Tenisova, jonka 1950-luvulla äänitetyistä lauluista uudet kansanmuusikkosukupolvet käyvät hakemassa oppia, ja Marina Takalo, josta Juha Pentikäinen julkaisi tutkimuksen 1971. Kuivajärven ja Hietajärven laulajista on mainittava 1950-luvulla haastateltu Domna Huovinen ja 1900-luvun lopulla kylien viimeisenä laulajana esiintynyt Jussi Huovinen. Raja-Karjalan siirtolaisten joukosta erottui julkisuudessakin 1950- ja 1960-luvulla moni itkijä-runonlaulaja, esimerkiksi Martta Kähmi Suistamolta ja Elmi Tšokkinen Korpiselältä.

Vasta viime vuosikymmeninä on alettu tutkia ja ymmärtää laulajaa runolaulukulttuurin luovana merkityksenantajana. Vienankarjalaisista laulajista ja heidän lauluistaan on ilmestynyt monta akateemista tutkimusta (Huttu-Hiltunen, Pentikäinen, Tarkka). Rajakarjalaisten laulajasukujen historiaa ovat selvittäneet sukujen jälkeläiset ja sukuseurat (Koskelin, Lytsy, Malviniemi).

Laulajia syntyy yhä. 1960- ja 1970-luvulta lähtien runolaulua on Suomessa alettu opetella arkistoaineistoista, ja niiden pohjalta on alettu myös luoda uusia tyylejä.

Senni Timonen

Ääninäytteet

Kirjallisuutta

Haavio, Martti: Viimeiset runonlaulajat. WSOY, Helsinki, 1. p. 1943, 2. p. 1948, 3. p. 1985.
Huttu-Hiltunen, Pekka: Länsivienalainen runolaulu 1900-luvulla. Kuuden runolaulajan laulutyylin kulttuurisensitiivinen musiikkianalyysi. Kuhmo: Juminkeko; Helsinki: Sibelius-Akatemia, 2008.
Järvinen, Irma-Riitta: Runonlaulun Karjala. Teoksessa Karjala 1. Portti itään ja länteen, 53–75. Hämeenlinna, Arvi A. Karisto Oy 1981.
Kallio, Kati: Laulamisen tapoja: esitysareena, rekisteri ja paikallinen laji länsi-inkeriläisessä kalevalamittaisessa runossa. Helsinki, Helsingin yliopisto 2013. Myös nettijulkaisuna: ps://helka.linneanet.fi/cgi-bin/Pwebrecon.cgi?BBID=2494783
Karjalan laulajat. Toimituskunta: Pertti Virtaranta, Väinö Kaukonen, Matti Kuusi, Leea Virtanen. Kirjayhtymä, Helsinki 1968.
Koskelin, Jorma: Härkösten runonlaulajasuvun jälkeläisiä Suistamolta 1700-luvulta vuoteen 2005. Helsinki, 2007.
Laitinen, Heikki: Runolaulu. Teoksessa Kansanmusiikki, 14– 77. Toim. Anneli Asplund, Petri Hoppu, Heikki Laitinen, Timo Leisiö, Hannu Saha, Simo Westerholm. WSOY, Helsinki 2006.
Lavonen, Nina: Kiestingin laulut ja laulajat. Teoksessa : Runo, alue, merkitys. Kirjoituksia vanhan kansanrunon alueellisesta muotoutumisesta. Toim. Pekka Hakamies. Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitoksen julkaisuja 92, 57– 88. Joensuu 1990.
Lytsy, Pertti: Sotikaisia ja Lytsyjä Suistamolta : vuodet 1708– 2001. Sukuseura Suistamon Lytsyt, Vantaa 2001.
Malviniemi, Rauno: Iro-neidon pojat : Vornasten suvun runonlaulajat ja kanteleensoittajat. Vornasten sukuseura, Helsinki 1996.
Malviniemi, Rauno: Tapion tuvilla : Shemeikkain runonlaulajat ja kanteleensoittajat . Shemeikka Sukuseura, Kuopio 1997.
Pentikäinen, Juha. Marina Takalon uskonto. Uskontoantropologinen tutkimus. SKS, Helsinki 1971.
Pentikäinen, Juha: Marina Takalo, runolaulaja ja näkijä. SKS, Helsinki, 2010.
Siikala, Anna-Leena: Laulajaihanne ja runokulttuurin rikastuminen. Viena runon ja tradition kohtauspaikkana. Sammon säkeniä: valtakunnallisten kotiseutupäivien esitelmät Suomusssalmella 4.-8.8.1999. Studia historica septentrionalia 38, 174–188. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, Rovaniemi 2000.
Stepanova, Aleksandra: Etelä-Karjalan (Etelä-Aunuksen) eeppistä lauluperinnettä. Teoksessa Runo, alue, merkitys. Kirjoituksia vanhan kansanrunon alueellisesta muotoutumisesta. Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitoksen julkaisuja 92, 57–88. Joensuu 1990.
Tarkka, Lotte: Rajarahvaan laulu. Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821–1921. SKS. Helsinki 2005.
Virtanen, Leea: Kalevalainen laulutapa Karjalassa. Suomi 113:1. SKS, Helsinki 1968.
Ks. myös Juminkeko-säätiön verkkosivut Vienan runokylistä

Runojulkaisuja

Suomen Kansan Vanhat Runot osissa I:1-4 (Viena), II (Aunus) ja VII:1-4 (Raja- ja Pohjois-Karjala). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1908– 1921; 1927; 1929–1933. Nettiosoite: http//dbgw.finlit.fi/skvr/
Karjalan kansan runot. I. Kalevalanaiheiset kertovat runot. II. Muita kertovaisia runoja. Historiallisia runoja. Kokoonpannut V. Jevsejev. Tallinn, Eesti Raamat 1976, 1980.
Aunuksen karjalazien eeppizet pajot. Toim. V. P. Mironova. Petrozavodsk, Periodika 2006.