Suurvalta-Ruotsin loppu ja elämää Venäjän alamaisena (1700-luku)

Kuningas Kaarle XI:n kuoltua vuonna 1697 Ruotsin hallitsijaksi nousi vasta 15-vuotias Kaarle XII. Naapurivaltiot näkivät tilaisuutensa revanssiin tulleen ja yhdistivät voimansa Ruotsia vastaan. Syttyi suuri Pohjan sota, jonka ratkaiseva taistelu käytiin Pultavassa vuonna 1709. Pietari Suuren armeija löi ruotsalaiset ja Kaarle XII pakeni Turkkiin. Pultavan voiton jälkeen oli Pietari Suurelle tie auki myös Nevan rantojen ja lähes koko Suomen valloittamiseen.  Alkoi isovihaksi kutsuttu miehityksen ja terrorin aika. Pietari Suuri oli antanut määräyksen Pohjanmaan systemaattisesta hävittämisestä ja autioittamisesta, jota kasakkapartiot uskollisesti toteuttivat.

Suuri Pohjan sota ja isoviha eivät vielä johtaneet koko Suomen pysyvään valloittamiseen, vaikka venäläinen sotaväki jättikin jälkeensä aution ja poltetun maan. Sota päättyi vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhaan, jossa raja siirtyi Viipurin länsipuolelle. Ruotsi haki Ranskan tukemana vielä revanssia Venäjästä pari kymmentä vuotta myöhemmin. Hattujen sotana tunnettu sotaretki epäonnistui surkeasti ja johti pikkuvihan nimellä tunnettuun eteläisen Suomen miehitykseen sekä rajan siirtymiseen Kymijoelle Turun rauhassa vuonna 1743. Alueliitoksen myötä syntyi Venäjän puoleiseen Karjalaan Viipurin kuvernementti ja myöhemmin Vanhaksi Suomeksi kutsuttu alue.  Laatokan pohjoispuolella raja pysyi koko ajan sillä paikalla, johon se oli Täyssinässä vuonna 1595 sovittu.

Suuren Pohjan sodan vuosina 1700–1721 tiedetään Kainuusta siirtyneen Vienaan nälkäpakolaisia ja venäläisten joukkojen terroria pakoon. Erityisesti Vuokkiniemi ja Uhtua lähikylineen saivat tällöin uutta asutusta Suomen puolelta. Vuosilta 1717 ja 1720 säilyneissä Paltamon ja Sotkamon käräjäkirjoissa mainitaan, että nälänhätä ajoi Kainuusta Vienaan satoja ihmisiä. Vuonna 1718 tekivät suomalaiset talonpojat pakolaisvirrasta huolimatta sissipäällikkö Enbergin johdolla tuhoisan ryöstöretken Vienaan. Perimätiedon mukaan muun muassa Uhtua hävitettiin niin, ettei sinne jäänyt yhtään taloa polttamatta. Näin Pietari Suuren kasakoiden terrori kostettiin Vienan karjalaisille. Ryöstöretken seurauksena vaadittiin Vienaan aikaisemmin asettuneita suomalaisia vuonna 1722 antamaan kastaa itsensä ortodokseiksi lojaalisuuden osoituksena Venäjän valtiovallalle ja ortodoksiselle kirkolle.

Karjalaisten perinteinen elämäntapa säilyi Venäjään liitetyssä Vanhassa Suomessa ja muussa Karjalassa 1700-luvulla. Vanhan Suomen talonpoikien rasitukseksi tuli lahjoitusmaajärjestelmä, jolla keisarille palveluksia tehneelle yläluokalle lahjoitettiin maita ja niillä asuvien talonpoikien asema aleni lähelle venäläisten maaorjien asemaa. Karjalan ortodoksiselle väestölle Venäjään liittäminen toi myös vapautta uskonnon harjoittamiseen. Vanhan Suomen elinkeinojen kehittymistä auttoi Pietarin kaupungin ostovoima, joka loi kysyntää elintarvikkeille, rakennustarpeille ja polttopuulle. Myös vienalaiset kauppiaat suuntasivat hankinta- ja kauppamatkojaan Pietariin.

Karjalaisten kaupankäynti Suomeen jatkui läpi 1700-luvun. Ruotsin kuninkaat halusivat keskittää kaupankäynnin 1600-luvun alkupuolella perustamiinsa kaupunkeihin Ouluun, Tornioon ja Kajaaniin. Kauppaa käytiin myös muilla Pohjanmaan markkinapaikoilla. Kauppiaat tulivat Pohjanmaalle kaksi kertaa vuodessa, kevätkesällä pidettiin suuret lohimarkkinat ja talvella käytiin turkiskauppaa. Oululaiset pyrkivät keskittämään karjalaiskaupan kaupunkiinsa, johon oli perustettu vuonna 1647 erityiset venäläismarkkinat.

Kaupunkien ja markkinoiden lisäksi karjalaiset pyrkivät kaupunkiporvarien ja Ruotsin kruunun virkamiesten harmiksi laajentamaan kaupankäyntiä suoraan maaseudulle talonpoikaistaloihin, pappiloihin ja virkataloihin. Pohjalaiseen pappilaan saattoi 1700-luvulla kulkeutua karjalaiskauppiaan myymänä Arkangelin kautta tuotua hollantilaista liinakangasta tai jopa persialaista silkkiä.

Karjalaisten valitettiin ostavan kaikki Pohjois-Suomessa tarjolla olleet turkikset. Pohjalaisten ja lappilaisten turkismetsästäjien kannalta tämä lienee tuonut tervettä kilpailua markkinoille, joilta karjalaiset kauppiaat keräsivät valtaosan varsinkin arvokkaimmista turkiksista ja välittivät edelleen omia myyntikanaviaan pitkin. Tilanne jatkui tällaisena 1700-luvun puolivälin tienoille.

Kulkuyhteyksien kehittyessä 1700-luvulla tulivat Pohjanmaa ja Lappi Itämeren suunnan kauppayhteyksien piiriin ja karjalaiskauppiaiden tavarantarjonnalle ilmestyi hinnaltaan edullisempia kilpailijoita. Kun samoihin aikoihin Pohjois-Pohjanmaan ja metsä-Lapin suomalaisasutus laajeni, alkoivat turkiseläinkannat huveta varsin nopeasti ja turkiskauppa taantui muutamassa vuosikymmenessä. Turkiskauppa säilyi kuitenkin kankailla ja rihkamalla käydyn kaupan ohella vienalaisten kauppiaiden liiketoimintana aina 1900-luvun alkuun asti.