Kulttuuri

Sana kulttuuri viittaa avarasti määriteltynä tietyn ryhmän, tässä tapauksessa karjalaisten, henkisten ja aineellisten saavutusten kokonaisuuteen.

Käsite karjalainen kulttuuri on tapana kuitenkin rajata perinteiseen karjalaiseen kansankulttuuriin. Laajasti ymmärrettynä sen piiriin sisältyvät kansankulttuurit kaikissa Karjaloissa: Etelä-Karjalassa, Laatokan Karjalassa, Raja-Karjalassa, Pohjois-Karjalassa, Itä-Karjalassa (Vienan Karjalassa ja Aunuksessa) sekä sisä-Venäjän karjalaisalueilla (Tverissä) ja joskus myös Inkerissä (inkeroiskylissä).

Keskitymme tässä yhteydessä karjalaiseen kulttuuriin Karjalan Sivistysseuran edustamilla alueilla Vienassa, Aunuksessa ja Raja-Karjalassa. Tässä Karjalassa puhuttiin karjalan kieltä, ja siellä perinteinen karjalainen kulttuuri jatkui 1900-luvulle asti.

Karjalaisen kulttuurin tunnetuimpia poeettisia ja musikaalisia muotoja ovat runolaulu ja itkuvirret, aineellisia muotoja rakennukset, käsityöt ja ruoat, institutionaalisia muotoja sukuperinteet (häät, hautajaiset, kalmistot, praasniekat), elinkeinollisia muotoja eränkäynti, kaskiviljelys ja kauppa sekä uskonnollisia muotoja ortodoksisuus, vanhauskoisuus ja kansanusko.

Perinteinen karjalainen kulttuuri välittyi suullisesti sukupolvelta toiselle. Suullisen kulttuurin olemukseen kuuluu paitsi muistaminen myös muutos, vaikutteiden jatkuva omaksuminen erilaisista lähteistä. Niinpä karjalaisen kulttuurin meidän aikaamme säilynyt kokonaisuus on hyvin kerrostunut. Sen pohjalla häämöttää tuhansien vuosien takaisen pohjoisen eräkulttuurin šamanistinen maailmankuva. Myöhemmän savokarjalaisen erä- ja kaskikulttuurin piirissä kulttuurin kantaviksi rakenteiksi muotoutuivat sukukeskeisyys, vainajakultti ja tietäjälaitos. Kristinusko asettui omien perinteiden kehyksiin niin, että karjalaisen kulttuurin vanhat muodot sulautuivat ortodoksisuuteen tai säilyivät sen rinnalla.

Karjalainen kulttuuri kehitti omintakeiset muotonsa ja nousi kukoistukseen ristiretkiaikana Laatokan länsi-, pohjois- ja koillisrannoilla. Karjalaisten sijainti kauppateiden ja vesiväylien risteyksissä loi pohjan sekä aineelliselle että henkiselle rikkaudelle. Kulttuuri sai vaikutteita idästä, etelästä ja lännestä. Kristinusko tuli Karjalaan 1000-luvun alkuvuosisatoina slaavien välityksellä. Kalevalamitan karjalaiset omaksuivat Matti Kuusen mukaan hämäläisiltä siirtolaisilta 800-luvulla, Heikki Kirkisen mukaan yhtä hyvin kantasuomalaisesta Itä-Baltiasta. Varmuutta asiasta ei ole. Kalevalamitan muottiin ja runolaulun sävelmiin valettiin vähitellen kaikki merkittäväksi koettu tieto ja taide.

Laatokan rannoilta karjalainen kulttuuri levisi karjalaisen asutuksen mukana Vienaan, Aunukseen, Raja- ja Pohjois-Karjalaan, Pohjanmaan rannikoillekin. Uusilla elinsijoillaan kulttuuri muuttui ja eli ihmisten ja ympäristöjen mukana, mutta säilytti kuitenkin olennaiset rakenteensa ja ilmaisumuotonsa: sukukeskeisyyden, vainajien muistamisen, tietäjälaitoksen, runolaulun, itkuvirret sekä erä- ja kaskikulttuurin läheisen suhteen luontoon.

Karjalainen kulttuuri säilyi 1900-luvun alkuun, arkaaisimmillaan Vienan Karjalassa, mutta myös muilla ortodoksisen Karjalan alueilla: Aunuksessa, Raja-Karjalassa sekä Pohjois-Karjalan ja Kainuun itäisissä karjalaiskylissä. Karjalaisen kulttuurin elinvoimaa näillä alueilla on selitetty monin tavoin. Syyksi on esitetty ortodoksisen kirkon sallivuus tai avuttomuus, kansan lukutaidottomuus, Karjalan syrjäisyys sekä erä- ja kaskikulttuurin pitkä kesto kalevalaisuuden elinkeinollisena edellytyksenä. Kaskikieltoon ja 1900-luvun alkupuolen historiallisiin mullistuksiin vanha karjalainen kulttuuri lopulta Vienassakin murtui.

Venäjän Karjalassa on vielä yksittäisiä kalevalaisen runon ja itkuvirren taitajia. Heitä on Suomessakin viime vuosikymmeniin tavattu siirtoväen keskuudesta. Vanha karjalainen suullinen, muistinvarainen, yhteisöllinen kulttuuri on silti menneisyyttä. Runolaulun ja kansanmusiikin uusi elämä molemmin puolin rajaa jatkaa omalla tavallaan karjalaista kulttuuria. Siitä ammentavat myös muut karjalaisen kulttuurin nykymuodot: karjalaiset järjestöt, runokylien elvytys, karjalainen kirjallisuus, Kalevalan yhä jatkuva merkitys, Karjalan tutkimus sekä karjalaisten identiteetin ja yhteenkuuluvuuden tiedostus ja ilmaisuvoima.

Kirjallisuutta:

  • Kirkinen, Heikki: Pohjois-Karjalan kalevalaisen perinteen juuret. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1988.
  • Kuusi, Matti (toim.): Kalevalaista kertomarunoutta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1980.
  • Sarmela, Matti: Suomen perinneatlas. Kansankulttuurin kartasto 2. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994.
  • Sihvo, Hannes: Karjalainen kulttuuri ja kulttuuri Karjalassa. Pekka Nevalainen ja Hannes Sihvo (toim.): Karjala. Historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1998, 449-470.
  • Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012