Runolaulu

Runolaulu on vanhua itämerenšuomelaista nš. kalevalamittua viljelevyä laulukulttuurie. Mitta on šuanun nimeh Kalevalašta, kuitenki še on vähintäh parituhatta vuotta eepossua vanhempi. Mitan alkuperä on istorijan hämäräššä, no šen kačotah kehittynyön kantašuomen luonnollisien ominaisuukšien pohjalta. Kalevalamittua on käytetty šuomelaiset, karjalaiset, inkeroiset, vatjalaiset, virolaiset ta setukaiset. Lyydiläisiltäki on eryähie runonlauluja tallennettu, onnakko vepšäläisillä ta itäisimmillä karjalaisilla niitä ei ole ollun.

Višših šeuvun šyrjäni šijainti, ortodoksisen kirikön šallivuuš ta kanšan lukutaijottomuuš oltihki niinä šyynä, kumpasien anšijošta juuri Karjalašša runolaulu šäily ta pisy elinvoimasena. Runolaulun rakentehellini iellytyš oli kaški- ta eräkulttuuri, kumpaseh kuin laulamisen käytäntö šamoin ni runojen muajilmankuva šyväšti kietouvuttih. Runolaulun uuvvistumiskykyö puoleštah pietäh kulttuurikontaktien šeuraukšena. Esimerkiksi Vienan runošton rikkahuon kačotah juontuvan šuomelaisen ta karjalaisen runonlaulun yhtehšulautumisešta šuomelaisien šiirtolaisien ašetuttuo alovehella 1600–1800-luvulla.

Runot

Runolaulujen laji- ta teema-ašteikko on luaja. Kyšieššä oli erityiskieli, kumpasella paistih kaikista yhteisöllä tärkeistä aseista. Muajilmankuvan kannalta piäašemašša oli epiikka. Tavallah šen esittäjie oltih miehet, ušeimmiten ne esiinnyttih kaheštah, käsi kiäššä, juhlavašti. Hyö laulettih kala- ta eräretkilöillä, kaškimailla, pivoissa, ka šamoin arkinaki ta yksin. Karjalašša rikeneh laulutaito ta tietäjätaito yhissyttih toisihis. Runoissaki myytit, šankaritarut ta loičut kietouvuttih yhteh.

Epiikan vanhimman kerroštuman etuštajina ollah myyttirunot, kumpasissa kerrotah ilmijöijen alkuperäštä: muajilman, tulen, tammen, kontien šynnyštä. Vanhoja ollah šamanistiset teemat, esimerkiksi Väinämöisen matka Tuonelah tahi Lemminkäisen matka Pohjolah. Moni myyttiaihe on tunnettu luajemminki Šuomešša, Inkerissä, Virošša ta äšen loittosimmissaki kulttuureissa.

Karjalašša laulettih äijälti nš. šankarirunoja: kertomukšie Väinämöisen, Ilmarisen ta Lemminkäisen kos’s’ontaretkilöistä ta šeikkailuista, šammon tavonnašta ta ryöššöštä. Joukošša on puhtahašti karjalaisieki runoja, esim. Ahtin ta Kyllikin runo Vienašša ta Aunukšešša tahi runo kolmen šankarin šynnyttäjäštä, Iro-neijošta, Raja-Karjalašša ta Aunukšešša. Šankarirunojen myöhäistä kerroštumua etuštau esim. vienalaini Väinämöisen lähtö, kumpasissa vanha šankari väistyy uuvven ajan tieltä.

Karjalaššaki alettih jo keškiajalla šovittua kalevalamittah legendoja ta balladija ta luuvva niijen mallih uušie omie lauluja. Tunnetuin legendaruno, slaavilaisen perintehen inspiroima Luojan (Marijan) virši kertou Hristossan šyntymäštä, kuolomašta ta ylöšnoušemukšešta. Balladeissa ta muissa lyhyömmissä kertovissa lauluissa käsitelläh yhtehmänyö, nuorien naisien propleemoja ta perehenšuhtehie. Legendoja, lauluja naiskohtaloista ta lyyrisie huolilauluja esitettih tavallah naiset, ušein istuos’s’ah ”ildakezroissa” käsitöitä luatien.

Naiset šamoin laulettih lašta tuuvvittuas’s’a, tuuvvitušlaulujen lisäkši muitaki lauluja. Näin kalevalamitta juurtu jo šylilapšien tajuntah karjalaisien toisekši muamonkielekši. Naiset laulettih niise hiäviršijä, kumpasie Karjalašša esitettih, itkuviršien rinnalla, koko hiärituaalin ajan. Hiävirret laulettih Karjalašša yksi-iänisenä kuorona. Niih šisältyy juhlavua rituaalirunoutta, murehellista jiähyväisrunoutta, järkövyä neuvontua ta hulvatonta huumorie.

Arkielämäh lähisešti liittyvie laulunlajija oltih paimenlaulut, erilaiset työlaulut ta laululoičut mečällä männeššä. Laulettih muitaki loiččuja, esimerkiksi pitkie šyntyloiččuja. Loiččujen ili ”šanojen” tahi ”lukujen” yleisempi esityštapa oli kuitenki resitoiva šanelu. Loiččuja käytettih hyvän elämän ylläpitoh: parantamiseh ta pahan torjuntah. Loičut ollah myyttisen ta kristillisen muajilmankuvan yhisselmä. Esimerkiksi malitut, kumpasie loiččuloissa on äijän, voit kohistua yhtä aikua Väinämöisellä ta Neičyt Marijalla.

Ajankohtaisešta kyläelämäštäki kekšittih runolauluja. Nämä paikalliset runot kerrotah nimeltä mainittujen ihmisien välisistä ristiriitoista, rakkauššuhtehista ta muista merkittävistä tapahtumista. Paikallisrunoissa näkyy šeikka, kumpani luonnehtiu koko runolauluo: laulajat ei ole yksistäh muissettu runoja, vain ilmaistih niissä omie tunteitah, arvojah ta kokemukšieh.

Mitta ta šävelmä

Kalevalamittua on luonnehtittu nelipolvisekši trokeekši, kumpasešša on kuitenki muutoma erityispiirreh. Šentäh kun runolaulu on šäkeistötöntä šäjelauluo, šen perušelementti on runošäje. Šäkien enšimmäiseššä runojalašša voit olla yheštä nelläh tavuo, niin tyypilliseššä runošäkieššä on 7-10 tavuo. Pitkä piäpainollini ili šanan enšimmäini tavu šijottuu runojalan noušuh, lyhyt piäpainollini runojalan laškuh. Niin kučutut murrelmašäkiet, kumpasie on keškimiärin puolet šäkeistä, rikotah trokeešäkien kuavan: niissä runokorko ta šanapaino šatutah eri kohilla. Tyypillini trokeešäje-murrelmašäje -pari on esimerkiksi Vaka vanha Väinämöini, tietäjä iänikuini. Šäjetyyppien vaihtelu luou mittah eloisuutta. Muita tyypillisie, ielliseššäki šäjeparissa näkyvie kalevalamitan piirtehie ollah alkušointu ili allitteraatijo ta parallelismi ili šaman asien kertuamini eri šanoin ušiemmašša šäkieššä.

Runošävelmät ollah tyypillisimmilläh yhen tahi kahen runošäkien pitusie ta šävelalaltah tiivehie. Ne ollah ikäh kuin perušteemoja, kumpasie laulaja voit haluteššah muunnella mieleh mukah. Yleisin karjalais-šuomelaisen alovehen rytmityyppi on viisi-iskuni niin kučuttu kalevalašävelmä. Hiärunot laulettih Vienašša ta Pohjois-Karjalašša omalla šävelmätyypilläh, ta etenki Raja-Karjalašša oli käytöššä šamoin äijän muitaki rytmityyppijä. (Kč. Karjalaini kanšanmusiikki -ošua)

Keryäjät

Enšimmäini viite karjalaisih kalevalamittasih runoih tunnetah Agricolan 1551 julkaisomašta šuomelaisien jumalien luvettelošta, kumpasešša mainitah 12 karjalaista ”jumalua”. Näistä esim. Hiisi ta Kekri esiinnytäh runoloissa. Aikaisimmat karjalaiset runošäkiet ollah Kristfrid Gananderin šanakirjaesimerkkilöissä 1700-luvun lopulta. Joukošša on mm. vienankarjalaisie, nähtäväšti laukkukauppiehilta kirjutettuja runokatkelmie. Laukkuriloilta kirjutti šamoin piiriliäkäri Sakari Topelius vanhempi enšimmäiset kokonaiset karjalaiset runot 1820–1821. Enšimmäisen keruumatan Vienah luati A. J. Sjögren 1824–25.

Elias Lönnrot šai Topelius vanhemman julkaisušta vihjien Vienan Karjalan runorikkauvešta. Karjalanmatoillah 1828–1834 Lönnrot kirjutti muistih Vanhan Kalevalan (1835) keškiset ainekšet. 1830-luvun Vienan-kävijie oltih šamoin Lönnrotin matkatoverit J. F. Cajan 1836 šekä M. A. Castrén 1839. 1840-luvun piäkeryäjä oli D. E. D. Europaeus, Raja-Karjalan runoalovehien löytäjä šekä Aunukšen ta Vienan kävijä. Raja-Karjalašša ta Ilomantsissa käytih 1840-luvulla August Ahlqvist, Sakarias Sirelius ta Rietrikki Polén. 1840-luvun keryäjien muistihpanoja Lönnrot oli käyttän Uuvven Kalevalan (1849) ainekšina
.
1870-luvulla alotettih täyvennyškeruu Kalevalan toisintojulkaisuo ta kanšanrunouventutkimušta varoin. Uuvven uallon merkittävin keryäjä oli A. A. Borenius (-Lähteenkorva). Hänen kokoelmat ollah runolaulun kannalta korvuamattomie jo runokielen täšmällisen merkiččömisen anšijošta. Borenius oli enšimmäini šamoin šävelmien keryäjänä.

1880-luvulla Raja-Karjalašša liikuttih Kaarle Krohn ta Oskar Relander, Vienan Karjalašša Heikki Meriläinen. Kainuulaini Meriläinen etušti paikallistuntemušta šamoin kuin vuosišuanvaihtiešša keruutyötäh luatinuot karjalaisšyntyset keryäjät Iivo Marttinen Vienašša ta Iivo Härkönen Raja-Karjalašša ta Aunukšešša.

Karelianistini innoššuš vei 1800-luvun lopulta lähtien Karjalah monie matkamiehie. Esimerkiksi I. K. Inhan valokuvat ta tekstit Lönnrotin jalanjäljiltä on vaikutettu myöhempih mielikuvih laulajista ta runolaulun elinympäristöistä.

Julkaisuh Suomen Kansan Vanhat Runot kerättih ainehistuo 1900-luvun alun Karjalašša vielä monet tutkijat, mm. teokšen toimittajat A. R. Niemi 1901–1909 ta Väinö Salminen 1906–1920. Šen jälkeh kun raja oli pantu umpeh, Neuvošto-Karjalah ei pitkäh aikah piäšty, kuitenki Raja-Karjalašša runonkeruuta jatko esimerkiksi Martti Haavio 1920- ta 1930-luvulla, ta šovan aikana Karjalašša liikku moni šuomelaini keryäjä; esimerkiksi Väinö Kaukonen tallenti šilloin arvokkahan vienalaisen runoainehiston. Neuvošto-Karjalašša tallennettih šikäläiset tutkijat runoja 1920-luvulta lähtien. Alkuaikojen huomattavimpie keryäjie šielä oltih vienalaisšyntyni Risto Bogdanov ta aunukšelaisšyntyni Viktor Jevsejev.

Enšimmäiset karjalaiset runonlauluiänittehet luati Armas Launis fonogrammilla Suistamolla 1905. A. O. Väisäsen vuosina 1915–1922 šuorittamien Karjalan-matkojen tulokšena oli ainutluatuni iänitetty ta nuotinnettu runolauluainehisto. Ne luajennettih käsityštä runolaulun musiikillisešta luontehešta. Vienalaisien pakolaisien ta rajakarjalaisien šiirtolaisien runolauluo on 1950-luvulta lähtien iänitetty mm. Erkki Ala-Könni ta Pertti Virtaranta. Šamoin Petroskoin arhiivah on iänitetty runolauluo 1950-luvulta lähtien. 1970-luvulta alkuan Karjalan tietoakatemijan tutkijat Aleksandra Stepanova ta Niina Lavonen on liikkuttu Karjalan eri puolilla ta šuatu näyttyä luajan runoalovehen kuin pohjoisimmašša Vienašša šamoin Etelä-Aunukšeššaki.

Monet šuomelaiset, mm. Pertti Virtaranta ta Pekka Laaksonen, on kulettu petroskoilaisien kera yhteistyöššä vanhoissa runokylissä. Kuhmon Juminkeko-šiätijön toimešta on 1990-luvulta lähtien elävytetty Vienan runokylijä ta tallennettu äijän viimesien laulajien runoja.

Laulajat

Enšimmäini nimeltä tunnettu karjalaini laulaja oli akonlakšilaini laukkukauppieš, Remšosen renki Timońe, kumpani laulo Topeliukšella 1820 Uudessakaarlepyyssä Väinämöisen, Ilmarisen ta Lemminkäisen šeikkailuista. Viimesimpie on uhtuolaini Marina Dwovitsina, kumpani laulo Pekka Huttu-Hiltusella kešäkuušša 2006 Väinämöisen polvenhuavašta. Heijän välissäh on šatoja nimeltä tunnettuja laulajie.
Karjalašša runonlaulu kulki äijälti, vaikka ei ainuoštah, šukutraditijona. Huomattavie laulajašukuja oltih esimerkiksi Vienašša Maliset ta Kettuset, Hietajärvellä Huoviset, Raja-Karjalašša Sissoset, Šemeikat ta Vornaset. Rikeneh šuvušša kerrottih perimätietona, jotta šuvun kantatuatto oli haken loičut ta laulut ”Tuli-Lapista”, pohjosešta.

Monet laulajayksilöt on myöhemmin noššettu etuštamah koko kalevalaista runoperintyö. Tämmösie oltih esimerkiksi laulajat, kumpasien runoja on Kalevalašša. Latvajärven Arhippa Perttuselta ta Vuonnisen Ontrei Maliselta ta Vaassila Kieleväiseltä Lönnrot šai Kalevalan tärkeimmät runot ta rakentehellisen ytimen. Mekrijärven Simana Sissoselta hiän šai Europaeukšen kautti lisäykšie Uuteh Kalevalah. Näijen laulajien aikana runonlaulu vielä kukoisti, ta heijän tekstilöistäh näkyy mimmoista še on parahimmillah ollun.

Karelianismin aikana laulajie alettih kuvata ihannoijen matkakertomukšissa ta taitehešša. Šuosittuja oltih esimerkiksi Arhipan poika Miihkali Perttunen ta Suistamon Šemeikat, Petri ta Iivana. Rajakarjalaisie laulajie alettih kuččuo laulupruasniekkoih ta muih pitoloih. Šynty ilmijö ”vaeltajat laulajat”, kumpani jatku 1900-luvulla: esim. Iivana Onoila ta Elessei Valokainen lähettih yksin tahi kakšin kiertelömäh muata ta käytih esittemäššä esim. kouluissa. Šamoin naiset lähettih esiintymismatoilla, esimerkiksi šuojärveläini Ogoi Määränen Helsinkin Kalevalapruasniekkah ta šuistamolaini itkijä-laulaja Matjoi Plattonen kävi ulkomailla šuate. Runonlaulu šiirty luonnollisista ympäristöistäh estradilla. Šamua tapahtu Neuvošto-Karjalašša, vaikka ideologijat ilmijön takana oltih erilaiset.

Monien karjalaisien laulajien runoja on tallennettu Šuomešša. Esimerkiksi Anni Lehtosen halliččomua runoperinnehtä kirjutti muistih Samuli Paulaharju Oulušša 1910-luvulla. Šuomeh puannuista vienalaisista laulajista huomattavimpie oltih Anni Tenisova, kumpasen 1950-luvulla iänitetyistä lauluista uuvvet kanšanmuusikkošukupolvet käyväh hakemašša oppie, ta Marina Takalo, kumpasešta Juha Pentikäinen julkaisi tutkimukšen 1971. Kuivajärven ta Hietajärven laulajista on mainittava 1950-luvulla pakauteltu Domna Huovinen ta 1900-luvun lopulla kylien viimesenä laulajana esiintynyt Jussi Huovinen. Raja-Karjalan šiirtolaisien joukošta erottu julkisuuvveššaki 1950- ta 1960-luvulla moni itkijä-runonlaulaja, esimerkiksi Martta Kähmi Šuištamolta ta Elmi Tšokkinen Korpišelältä.

Vašta viime vuosikymmeninä on alettu tutkie ta ymmärtyä laulajua runolaulukulttuurin luovana merkitykšenantajana. Vienankarjalaisista laulajista ta heijän lauluistah on ilmeštyn monta akateemista tutkimušta (Huttu-Hiltunen, Pentikäinen, Tarkka). Rajakarjalaisien laulajašukujen istorijua on šelvitetty šukujen jälkiläiset ta šukušeurat (Koskelin, Lytsy, Malviniemi).

Laulajie šyntyy yhä. 1960- ta 1970-luvulta lähtien runolauluo on Šuomešša alettu opetella arhiiva-ainehistoista, ta niijen pohjalta on alettu šamoin luuvva uušie tyylijä.

Senni Timonen

Iäninäyttehet

Kirjallisuutta

Haavio, Martti: Viimeiset runonlaulajat. WSOY, Helsinki, 1. p. 1943, 2. p. 1948, 3. p. 1985.
Huttu-Hiltunen, Pekka: Länsivienalainen runolaulu 1900-luvulla. Kuuden runolaulajan laulutyylin kulttuurisensitiivinen musiikkianalyysi. Kuhmo: Juminkeko; Helsinki: Sibelius-Akatemia, 2008.
Järvinen, Irma-Riitta: Runonlaulun Karjala. Teoksessa Karjala 1. Portti itään ja länteen, 53–75. Hämeenlinna, Arvi A. Karisto Oy 1981.
Kallio, Kati: Laulamisen tapoja: esitysareena, rekisteri ja paikallinen laji länsi-inkeriläisessä kalevalamittaisessa runossa. Helsinki, Helsingin yliopisto 2013. Myös nettijulkaisuna: ps://helka.linneanet.fi/cgi-bin/Pwebrecon.cgi?BBID=2494783
Karjalan laulajat. Toimituskunta: Pertti Virtaranta, Väinö Kaukonen, Matti Kuusi, Leea Virtanen. Kirjayhtymä, Helsinki 1968.
Koskelin, Jorma: Härkösten runonlaulajasuvun jälkeläisiä Suistamolta 1700-luvulta vuoteen 2005. Helsinki, 2007.
Laitinen, Heikki: Runolaulu. Teoksessa Kansanmusiikki, 14– 77. Toim. Anneli Asplund, Petri Hoppu, Heikki Laitinen, Timo Leisiö, Hannu Saha, Simo Westerholm. WSOY, Helsinki 2006.
Lavonen, Nina: Kiestingin laulut ja laulajat. Teoksessa : Runo, alue, merkitys. Kirjoituksia vanhan kansanrunon alueellisesta muotoutumisesta. Toim. Pekka Hakamies. Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitoksen julkaisuja 92, 57– 88. Joensuu 1990.
Lytsy, Pertti: Sotikaisia ja Lytsyjä Suistamolta : vuodet 1708– 2001. Sukuseura Suistamon Lytsyt, Vantaa 2001.
Malviniemi, Rauno: Iro-neidon pojat : Vornasten suvun runonlaulajat ja kanteleensoittajat. Vornasten sukuseura, Helsinki 1996.
Malviniemi, Rauno: Tapion tuvilla : Shemeikkain runonlaulajat ja kanteleensoittajat . Shemeikka Sukuseura, Kuopio 1997.
Pentikäinen, Juha. Marina Takalon uskonto. Uskontoantropologinen tutkimus. SKS, Helsinki 1971.
Pentikäinen, Juha: Marina Takalo, runolaulaja ja näkijä. SKS, Helsinki, 2010.
Siikala, Anna-Leena: Laulajaihanne ja runokulttuurin rikastuminen. Viena runon ja tradition kohtauspaikkana. Sammon säkeniä: valtakunnallisten kotiseutupäivien esitelmät Suomusssalmella 4.-8.8.1999. Studia historica septentrionalia 38, 174–188. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, Rovaniemi 2000.
Stepanova, Aleksandra: Etelä-Karjalan (Etelä-Aunuksen) eeppistä lauluperinnettä. Teoksessa Runo, alue, merkitys. Kirjoituksia vanhan kansanrunon alueellisesta muotoutumisesta. Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitoksen julkaisuja 92, 57–88. Joensuu 1990.
Tarkka, Lotte: Rajarahvaan laulu. Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821–1921. SKS. Helsinki 2005.
Virtanen, Leea: Kalevalainen laulutapa Karjalassa. Suomi 113:1. SKS, Helsinki 1968.
Kč. šamoin Juminkeko-šiätijön verkkošivut Vienan runokylistä

Runojulkaisuja

Suomen Kansan Vanhat Runot osissa I:1-4 (Viena), II (Aunus) ja VII:1-4 (Raja- ja Pohjois-Karjala). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1908– 1921; 1927; 1929–1933. Nettiosoite: http//dbgw.finlit.fi/skvr/
Karjalan kansan runot. I. Kalevalanaiheiset kertovat runot. II. Muita kertovaisia runoja. Historiallisia runoja. Kokoonpannut V. Jevsejev. Tallinn, Eesti Raamat 1976, 1980.
Aunuksen karjalazien eeppizet pajot. Toim. V. P. Mironova. Petrozavodsk, Periodika 2006.