Musiikki
Laulumusiikki
Karjalan omintakeisuutta musiikin alalta eččiessä pitäy enši šijašša perehtyö vanhimpih šäilynehih šävelmäkerroštumih, niin kuin improvisaatijoluontoset paimenšävelmät šekä itkuvirret ta joijut. Musiikillisina ilmijöinä huhuilut ta karjankučunnat anšaitah yhtä šuuren huomijon kuin runoihki liittyvät šävelmät. Laulaja piäšöy niissä, vapuana tekstin kahliksista, ilmaisomah šävelie luovan kyvyn.
Vanhimpana šävelperuna voit pityä merkinantotarkotukšešša esitettyjä huhuiluja. Nämä šävelmät – Raja-Karjalan ”huikutukset”, Vienan ”huhuonnat” – ollah ušeimmiten šanattomie. Rikeneh niissä esiintyy yksistäh huuto yhellä tahi kahella šävelellä. Muutomissa huhuonnoissa tovetah jo melodista muovoššušta šiinä miärin, jotta šyntyy šävelmäkši nimitettävä kokonaisuuš, tällöinki rytmirakenneh on šatunnaisen vapuata. Näitä huutoja tarvittih esim. marjamatoilla, venehtä kuččuos’s’a, ekšyössä tni.
Šamah šävelryhmäh kuin huhuonnat kuulutah käyttöh puolešta karjankučunnat, kumpasilla kučutah kotih lehmie, vasikkoja ta lampahie. Nämäki huuvot ollah tavallah ilmain mitänä vakiintunutta rakennehta. Lehmänkučunnat aletah tavallisešti tpruko-šanalla, mih muuna tekstinä liittyy ili ”lehmäseni kod’ih” tahi lehmännimijä.
Omituini laulunlaji, kumpaista karjalaisista vain kreikanuškoset on viljelty, ollah itkuvirret. Karjalaisilla itkuviršilöillä on erikoini tyyli, mi ilmenöy kuin šana- niin ni šävelmärakentehešša. ”Kuolijan virret” itettih hautajaisissa tahi muissinpitoloissa, ”miehellämänijän virret” häissä. Šotapalvelukšeh läksijällä oli niise varattu erikoiset itkuvirret. (Kč. Itkuvirret-ošua.)
”Iänelläitkijä” käyttäy kaikissa viršilajiloissa tavallah šamua, hänellä luonnonomaista šävelmätyyppie. Kuitenki še esittäy šillä tavalla, jotta šama šävelmälaušekeh ta šäje toistuis yhtäläisenä virren jatkuos’s’a. Melodija, kumpani etuštau rikenemmin mollišävellajie, monilla laulajilla šamoin duurie, polveilou aina uušin kiäntein, toičči korušävelinki, vuatimattomalla, tavallisešti vain viisi peräkkäistä diatonisen aštehikon šäveltä käsittävällä alalla. Rytmillini kudoš šäilyy kautta virren tavallah šamantyyppisenä, još kohta šiinäki on tovettavissa muunteluo, toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Levähyšpaikoissa, tavallisešti laušien lopušša, šävelmä loppuu verkkasih kadenssišävelih, kumpasien jälkeh itkijä puhkieu nyyčkytykših.
Vienan Karjalan pohjosissa kylissä on viljelty rakentehellisešti itkuviršien tapaista laulunlajie, kumpaista šanotah joijunnoiksi. Nimitykšeštä vois piätellä, jotta kyšieššä on saamelaisilta omakšuttu laina. Yhtehisie piirtehie löytyy šamoin musiikillisen refrengin käytöššä šekä šiinä, jotta minih tietty henkilö otetah laulun aihiekši. Vienan Karjalašša joijutah poikamieštä, hänen lemmenšuhteitah ta töitäh, esim. kaupallakäyntieh. Šamoin šota-aika ta hiät on annettu joijunnalla aihetta.
Joikujen šävelmistöllä on ominaista še, mitä iellä on šanottu itkuviršistä. Kuitenki še on vaihtelevampua, mi johtuu šiitä, jotta kullaki jojiuttavalla henkilöllä on oma ”virtensä” eli ”sävelensä”, josta asianomainen tunnetaan sanoja kuulemattakin. Šävelmän erikoispiirtehet ilmetäh šelvimmin laušien piättäväššä refrengissä, min ”šanoina” on yksistäh ”nee – joo – nee” tmš. – Uhtuon ta Röhön kylien joijunnoissa on käytetty vain yhtä šävelmätyyppie, kumpasen šamanlaisena toistuvuon šelittäy še, jotta näissä ilmenöy jo kalevalaisen runon mittua lähentelevä šäjerakenneh.
Runošävelmät
Ušeimmiten Karjalašša yksi henkilö oli laulan vanhua runuo. Šilloin kun esiintyjie oli ušiempi, laulanta tapahtu yhtaikua yksi-iänisešti. Tovennäkösešti oli ennein muinoin Karjalaššaki ollun käytännöššä esi- ta jälkilaulajan vuorottelu, nimenomah kertovie runoja esittyässä. (Kč. šamoin Runolaulu-ošua.)
Karjalan alovehilta šuatuissa runošävelmissä ei esiinny kovinkana monta eri peruštyyppie, kun ryhmittelyn lähtökohakši otetah rytmirakenneh, šävelmien luušto. Ammuisin kerroštuma on šäilyn lapšien šävelmissä. Niissä vain yksi neli-iskuni šäje voit muovoštua šävelmän ta tahtilaji runoh mukautuvašti on tašajakoni.
Kun kakši peräkkäistä šävelmäšäjettä ollah melodisešti erilaisie, šyntyy kehittynyömpi rakennehmuoto, šäjepari. Tämmösie kakšišäkeisie ollah ušiemmat meijän runošävelmät. Yleisimpie šuomelaisen runolaulun šävelmie on tyyppi, kumpasešša on kakši viisi-iskuista šäjettä. Ušeimmilla laulajilla šen melodija liikkuu verraten ahtahalla, peruš- ta huippušävelen alalla duuri- tahi mollišävellajissa. (Tenisova)
Hiärunon yhteyveššä esiintyy kolmivaihtoista tahtilajie, nš. masurkkarytmie, kumpani muitein karjalaisissa šävelmissä ei ole yleistä. (Hiäšävelmä) Šamoin tavatah valšširytmie, kolmijakoista tahtilajie, ta viisivaihtoni tahtilaji (taša- ta kolmijakosen yhtymä), esiintyy yleisešti rajakarjalaisilla laulajilla.
Laulušävelmät
Uuvvempih kanšanlauluih liittyvien nš. laulušävelmien tunnušmerkki on nelišäkeisyyš. Laulušävelmät, šamoin kuin niitä rakentehellisešti vaštuajat tanššišävelmät, on kotiuvuttu Karjalah vašta 1800-luvulla. Niitä on kulkeutun kahelta taholta: Šuomen Karjalah ta ošakši Vienan Karjalah länneštä käsin; Aunukšešša ta Raja-Karjalašša on kehittyn paikallisilla murtehilla šepitettyjä lauluja, kumpasien šävelmät parahaštah näytetäh juontuvan Venäjältä päin. Kuitenki kanšanlauluissa on äijän karjalaisellaki muaperällä šyntynehie.
Kuin Vienan šamoin ni Aunukšen Karjalašša neiččyöt viljelläh illačuissah venäläisie lauluja, ”pajuja” ta outuo kieltä ymmärtämättöminä, hyö viännetäh niijen tekstin melkein käsittämättömäkši.
Šoitinmusiikki
Karjalaisen heimon alovehilla on käytetty piäasiellisešti šamoja šoittimie kuin muijenki itämerenšuomelaisien keškuuvvešša. Puhaltimet on palveltu paimenien apuneuvoina varšinaisešti šamua tarkotušta kuin huhuilut ta karjankučunnat. Yksinkertaisin puhalluššoitin on koivun tahi lepän tuohešta šuppilon šarven muotoh luajittu torvi. Šavolaisalovehien lähistöllä, paikotellen Šuvi- ta Raja-Karjalašša, on käytetty paimenšoittimena pukinšarvie, kumpasella on voitu esittyä runošävelmien tapasie šoitelmie.
Pienikokosie ta heikkoiänisie puhaltimie ollah pillit, kumpasie on luajittu olešta (”sormipilli”), ruuvvošta (”ruokopilli”, ”kaza”) tahi puušta. Klarinetin tapah iänen niissä antau väräjävä kieli, mi leikatah šoittimien šivupuolešta šen umpinaiseh piäh. Puini pilli luajitah šillä tavalla, jotta kaivetah pois šen šyväin. Nellän iänireijän pillillä voit šoittua esim. šävelmä, kumpasešša yritetäh matkie lehmänkellojen kalkatušta.
Kielišoittimet
Kielišoittimista on valta-ašema kuin Karjalašša šamoin ni kaikkialla itämerenšuomelaisien kanšojen keškuuvvešša ollun kantelehella. Karjala on uškollisimmin šäilyttän tätä šoitinta, kumpani Šavošta alko hävitä 1800-luvun alkupuoliskolla viulun tieltä. Šitä myöte kun musiikilliset vuatimukšet kašvettih, kantelehen kieliluku vähitellen lisäyty alkuperäsistä 5:štä n. 30:eh, iče šoitinki on šuurentun ta šen luatimistapa tullun monimutkaisemmakši.
Kanšanomaisešša käytöššä šoittaja on ašettan kantelehen polvillah tahi stolalla niin, jotta, šen lyhin kieli olis hänen puolellah. Šoittuas’s’a miärätty šormi koškettau miärättyö kieltä; eri käsien eryät šormet jouvutah yhyšašentoh. Še tapa, jotta toini käsi hoitau yläkielijä (melodijua), toini alakielijä (šäješšyštä), on myöhempi kehityšašte.
Šuojärvellä Vuonteleešša vielä v. 1917 eryäš ukko muisti šoittua viisikielistä kantelehta etuštavan šävelmän. Raja-Karjalan etevimmät šoittajat on šommiteltu omašta piäštäh mm. šävelmie, kumpasilla on kuvattu Valamon kirikönkellojen šoittuo.
Ainuoštah muutoma nuottimuistihpano on olomašša kantelehen käytöštä runolaulun šäještimenä. Yleisimmin kanteleh on esiintyn tanššišoittimena. Karjalaisissa tanššiloissa löytyy kuin lännen šamoin itänki vaikutušta. Polkanšukusie šävelmie on käytetty eniten; niitä ollah mm. Raja-Karjalašša tunnetut ”Ristakondra”, ”Melkkuri”, ”Nyykytys”, ”Potvalssi”, ”Lippa”, Letška”, ”Hoirola”, ”Tolppa”, ”Markan kisa”, ”Kiperä”. Valššit, masurkat ta poloneesintapaset polškat ei oltu mainittavašti levitty itärajoilla. Šuosituin tanšši on venäläisperäni ”kisa”, kumpaista toiset nimitetäh ”muanitukšekši” – šentäh kun poika šiinä ”muanittau” pakenijua tyttyö – toiset alkuperäseh viittuajilla nimillä ”ribatška”, ”brisatka” tmš. Aunukšen puolella on tyyvytty piäasiellisešti venäläisih ”kisoih”.
Šuomen tanššit ei oltu šinne levitty. Šitä vaštoin Vienan Karjalah, varšinki länšikylih, on kulkeutun Šuomešta nuorien laukkukauppiehien tuomina piirileikkijä ta tanššija.
Kantelehen rinnalla on Raja- ta Pohjois-Karjalašša tanššišoittimena käytetty omanlaista joušišoitinta, kumpasen nimi on jouhikko ili jouhikaš. Šen kolme jouhista punottuo kieltä on viritetty niin kuin viulušša. Keškikieli šoi kautta šävelmän šäješšyššävelehenä. Nyt [1932] jouhikko on hävinnyn viulun ta harmonikan tieltä, nämä uuvven ajan šoittimet kantelehenki iänen on šuatu vaikenomah.
Lyhentäen muokattu A.O. Väisäsen artikkelista ”Karjalainen kansanmusiikki” (Karjalan kirja 1932).
Iäninäyttehet
Uuvvempua kirjallisuutta:
- Jalkanen, Pekka, Laitinen, Heikki, Tenhunen, Anna-Liisa: Kantele. Toimittanut Risto Blomster. SKS, Helsinki 2010.
- Kallberg, Maari: A. O. Väisänen ja Miitrelän Ilja. Vienankarjalaisten joikujen piirteitä. Kuhmon musiikkiopiston julkaisuja no 4. Kuhmon kaupunki / Musiikkiopisto, Kuhmo 2004.
- Hiljainen haltioituminen. A. O. Väisäsen tutkielmia kansanmusiikista. Toim. Erkki Pekkilä. SKS, Helsinki 2004.
- Laitinen, Heikki: Runolaulu. Teoksessa Kansanmusiikki, 14– 77. Toim. Anneli Asplund, Petri Hoppu, Heikki Laitinen, Timo Leisiö, Hannu Saha, Simo Westerholm. WSOY, Helsinki 2006.
- Nieminen, Rauno: Jouhikko. The Bowed Lyre. Kansanmusiikki-Instituutti & Juminkekosäätiö, Kaustinen & Kuhmo 2007.