Itkuvirret

”Itkuvirret vois yleisešti miäritellä improvisoijen esitetykši valitušrunouvekši, kumpani kuitenki šeuruauperintehellistä šanailmaisuo. Šen piäasiellisena elinympäristönä on oltu eryähissä ihmiselämän taitehkohissa järješšetyt erojaisriitit.”

Täh Lauri Hongon miäritelmäh voit lisätä še, jotta itkuvirret ollah itämerenšuomelaisilla kanšoilla etupiäššä naisien runoutta, naisien halliččoma traditijo, kumpani rituaali-itkujen lisäkši kattau kaikki naisien elämäh liittyvät yksityisetki murehenaihiet. Näitä viimemainittuja itkuja šanotah tilapäisituiksi ta arkielämäh liittyviksi. Aili Nenola-Kallion mukah ne voit jakua nelläh ryhmäh: 1) autobiografisih itkuih, 2) itkuih omilla lapšilla, 3) itkuih yštävillä tahi nuapuriloilla ta 4) itkuih keryäjillä ili palkiččomisitkuih. Riitti-itkuja esitettih hautajaisissa ta häissä šekä šotah tahi armeijah läksijän miehen jiähyväisissä (rekryytti-itkut).

Itämerenšuomelaisista kanšoista itkuviršijä on karjalaisien lisäkši esitetty lyydiläiset, vepšäläiset, inkeroiset, vatjalaiset ta šetukaiset. Itkuvirši-laji šäily pitemmälti inkeroisilla ta karjalaisilla, kumpiki esitti itkuviršijä omalla tavallah. Itkuviršijä esitettih laulaen, melodijan kera. A. O. Väisänen on kerännyn, nuotintan ta tutkin itkujen melodiikkua. Hiän kirjuttau, jotta itkuvirši voit enši kuulemalta tuntuo loputtomalta melodijalta, kumpasen vain väliajat ta nyyhkytykšet keškeytetäh, kuitenkin yksityiskohtaisempi tarkaštelu näyttäy, jotta šävelien pitäštä jonošta erottuu melodisie kokonaisuukšie.

Karjalašša tärkein ta pitimpäh šäilynyt itkuviršien elinympäristö oli monivaiheni hautajaisrituaali. Kuolinitkuja esitettih kuoloman hetkistä vainuan viimesih muistajaisih. Esimerkiksi Vienan Karjalašša hautajaisien kuluos’s’a esitettih äšen 35 pakollista kuolinitkuo. Itkušanoin lähetettih terveisie tuonilmaisih, hyväššeltih vainuata tahi ”noššettih kalman kanšua”, jotta nämä tultais vaštah kynttilien kera eikä tuonen koirat haukuttais uutta tulokašta. Hiämenoissa ituilla on käsitelty moršiemen eruo koistah ta šuvuštah, valmisseltu hänen šiirtymistäh uuteh ašemah ta liittymistäh uuteh šukuh. Niinpä itkömini oli tärkie oša rituaalija ta šen avulla vainua piäsi turvallisešti tuonpuoliseh ta moršien miehol’ah.

Arkielämän ituissa naiset ilmaistih huolet lapšistah ta heimolaisistah, valitettih vaikiešta elämäštä, tahi kiitettih vaikkapa nuapurija tai kanšanrunouven keryäjillä. Naisella itut merkittih mahollisuutta avata šyväimen ta ilmaista tuntehet, kumpaset painettih hänen mieltäh. Iänellä itkömini autto keštämäh kohtalon kolhuja, še anto henkistä helpotušta ta autto elämäh etehpäin, kun šai šanotukši kaiken, mi šyväintä paino. Itkömini oli eryänlaista terapijua ta katarsista, kumpaista naiset višših vaistomaisešti käytettih vaikeissa tilantehissa. Itkujen avulla naini oli voinun kertuo šamoin muilla ihmisillä omista tuškistah, jakua šurujah ta šamalla šuaha muilta lohtutušta, ymmärryštä ta henkistä tukie.

Ennein vanhah jokahisen karjalaisnaisen, kuin ijäkkähän šamoin nuorenki, piti šuattua itkie iäneh. Iänellä itkömini oli kakšinaista: toisualta itkijä improvisoi ili šepitti uušie itkuja kuššaki tilantehešša eikä esittän ulkuo opittuja itkuja, onnakko toisualta itkijän piti ehottomašti šeurata perintehistä melodijua ta itkuteemoja šekä käyttyä erikoista itkukieltä kaikkien omaperäsien tyylikeinojen kera.

Itkuviršitutkijat šanotah karjalaista itkukieltä poeettisekši, metaforisekši kielekši. Šillä on ominaista runomitan puuttumini, metaforien ta piilonimitykšien runšaš käyttö, alkušointu ta kerto. Itkukielen poeettisih keinoih kuulutah šamoin lisä- tai täytehšanojen käyttö šekä hellittely- ta monikkomuotosien šanojen rikkahuš. Nämä erityispiirtehet esiinnytäh kaikissa karjalaisissa ituissa. Pitäy kuitenki mainita, jotta itkuviršiperintehen šisällä on šamoin alovehellisie eroja.

Karjalaini itkuperinneh jakautuu alovehellisešti kolmeh šuureh ryhmäh ili (1) Vienan, (2) Aunukšen ta Raja-Karjalan šekä (3) Seesjärven eli Keški-Karjalan itkukulttuuriloih. Kolmanteh ryhmäh voit šijottua šamoin Tverin alovehen karjalaiset itkuvirret. Jaottelu ei noudata karjalan kielen murreryhmiä. Yhtehistä kaikilla karjalaisilla ituilla on monivivahteini ta omaluatuni kielijärještelmä. Vienan ta Aunukšen ta Raja-Karjalan alovehet erotah šelväšti toisistah kuin kielen šamoin ni ominaispiirtehien kannalta. Kolmaš, Seesjärven aloveh, on omakšun Vienan ta Aunukšen šekä muijen ”nuapurien” kuten venäläisien, livviläisien ta lyydiläisien perinnehominaisuukšie. Täštä yhtehšulautumisešta šynty omaluatuni perinnehaloveh.

Itkukieli, kumpani on täynnä ”koodattuja” tai metaforisie ilmaisuja, on itämerenšuomelaisien itkuviršien keškini ominaisuuš. Täššä šuhtehešša karjalaiset itkuvirret erotah kuitenki aivan omakši ryhmäkši juuri oman erittäin kehittynyön monivivahteisen metaforakieleh takie. Ituissa kaikki henkilöt (heimolaiset, lähiset ta vierahat ihmiset), monet esinehet, luonnon ilmijöt ta toiminnat šuahah omanlaisie piilonimitykšie. Esimerkiksi muamo on ituissa’kallis kantaja’ tahi ’ihala imettäjä’; ristimuamo tahi -tuatto on ’kašteveještä noštaja’; veikko tahi čikko on ’yksissä ta šamoissa vačoissa muannut’; kätilö on ’enšimmäisiltä valkeijen ilmoijen piällä šäätelypaikoilta ylentelijä’; kiät ollah ’olkaokšaset’; šilmät ollah ’kahet katšomuset’ tni. Tämmösen ”šalakielen” peruštana on tabu, monilla kanšoilla ominaiset kiellot nimetä aseita, kumpaset tavalla tahi toisella pohjauvutah kanšanuškoh. Myöhemmin kieltojen tarkotuš oli unohtun, kuitenki metaforini itkukieli on jatkan šamanšuuntaista kehityštä. Lajissah ainutluatuni avain itkujen kieleh on Aleksandra Stepanovan vuotena 2004 venäjäkši julkasoma Karjalaisen itkukielen šanakirja, kumpani šisältäy yli 1 300 hakušanua ta lisäkši erikseh ryhmäluvettelon kaikista itkukieleššä esiintyvistä nimitykšistä.

Mintäh itkukieli on niin erikoini? Vanhat karjalaiset itkijät vaššattais šiih, jotta tuonpuolisen eläjät – kantatuatot ta vainuat – ei ymmärretä tavallista kieltä, vain ainuoštah itkukieltä, šentäh näitä pitäy pakautella itkušanoin. Niinpä itkukieli ei ole yksistäh šurukieli vaan šitä voit kuččuo šamoin kantatuattojen tahi tuonpuolisen kielekši.

Itämerenšuomelaisie, šamoin karjalaisie itkuviršijä on tutkittu kuin Šuomešša niin ni Venäjällä verrattain vähän. Tämä voit šelittyä lajin vaikiella ta omaluatusella kielellä. Peruštehelliset šelvitykšet itkuviršikeruušta ta -tutkimukšešta on kirjutettu mm. Aleksandra Stepanova, Unelma Konkka ta Aili Nenola.

Kiinnoššuš karjalaisie itkuja kohti heräsi Šuomešša jo 1800-luvun lopušša, konša itkuja piäasiešša kerättih. Viime vuosišuan alušša Šuomešša ilmešty muutoma itkutekstijä šisältävä kokoelma, esim. Samuli Paulaharjun teokšešša Syntymä, lapsuus ja kuolema (1924) oli šarja Anni Lehtosen itkuviršijä. Čuariaikah Venäjällä karjalaisien itkuviršien keruu oli šattumanvaraista, ta šiännöllini keruu alko vašta neuvoštoaikana 1930-luvulla. Šuurin oša nykyajan tutkimukšista on luajittu 1960–1980-luvulla, konša kiinnoššuš itämerenšuomelaisih itkuih elpy.

Eila Stepanova

Iäninäyttehet

Kirjallisuutta

Honko, Lauri 1963: Itkuvirsirunous. Teoksessa Kuusi (toim.): Suomen kirjallisuus I. Helsinki: SKS, 81–128.
Itkuja Karjalasta, Inkeristä, Suomesta. Laments from Karelia, Ingria, Finland. SKS CD3 -levy. Toimittaja Anneli Asplund.
Konkka, Unelma 1985: Ikuinen ikävä. Helsinki: SKS.
Nenola, Aili 2002: Inkerin itkuvirret Ingrian Laments. Helsinki: SKS.
Nenola-Kallio, Aili 1982: Studies in Ingrian Laments. Helsinki. FFC 234.
Pekkilä, Erkki (toim.) 1990: Hiljainen haltioituminen. A. O. Väisäsen tutkielmia kansanmusiikista. Helsinki: SKS.
Stepanova, A. S. & Koski, T. A. (toim.) 1976: Karelskie pricitanija (Karjalaiset itkuvirret). Petrozavodsk: “Karelija”.
Stepanova, A. S. 1985: Metaforiceskij mir karelskih pricitanij (Karjalaisten itkuvirsien metaforamaailma). Leningrad: ”Nauka”.
Stepanova, A. S. 1991: Traditsionnoje i individualnoje natsalo v tvortsestve plakaltshits (Perinteinen ja henkilökohtainen aines itkennässä). – Folkloristika Karelii: 97–119. Petrozavodsk.
Stepanova, A. S. 1999: Itkuvirret ja hautajaisrituaali Neuvosto-Karjalassa. – Uskonto ja identiteetti. Suomalais-ugrilaisten kokemuksia ja vaiheita Venäjällä ja Neuvostoliitossa. Toim. Laitila, Teuvo & Saarinen, Tuija. SKS. 42–55.
Stepanova, A. S. 2003: Karelskije pricitanija. Spetsifika zhanra (Karjalaiset itkuvirret. Genreen erikoispiirteet). Petrozavodsk: ”Periodika”.
Stepanova, A. S. 2004: Tolkovyj slovar jazyka karelskih prichitanij (Karjalaisen itkukielen sanakirja). Petrozavodsk: ”Periodika”.
Stepanova, Aleksandra 2012: Karjalaisen itkuvirsikielen sanakirja. Helsinki: SKS.
Stepanova Eila 2009: Itkukielen metaforat ja itkujen dramaturgia. – Kantele, runolaulu ja itkuvirsi. Runolaulu-Akatemian seminaarijulkaisu. Juminkeko. 13–25.