Uškonto

Ortodoksisen Karjalan kanšanomani uškonnollisuuš ta kanšanuško

Karjalan ortodoksini kanšanuškonnollisuuš muotoutu vuosišatojen kuluos’s’a monikerrokšisekši, kun vanhan etnisen, esikristillisen ajan uškomukšet ta rituaalit šekä ortodoksisen uškonnon oppi ta käytännöt šulauvuttih yhteh. Hristossanuško alko levitä Karjalah 1000-luvulla Novgorodin slaavien välitykšellä. 1200-luvulla äijän rahvašta oli kaššettu uškoh, tarkotukšena oli šuaha liittolaisie Novgorodin ruhtinahalla Jaroslavilla. 1300-luvulla Luatokalla peruššettih Valamon ta Konevitsan manasterit, 1400-luvulla Vienanmerellä – Solovetskin ta Aunukšešša – Šyvärin manasterit. Vuosišatojen mittah oli noššettu lukusie pienempieki manasterija. Näin itän hristossanuško vakiintu Karjalah. Kirikön näkökulmašta kanšanortodoksisuutta piettih ”puolipakanallisena”, ta mm. ieromonahha Il’l’a lähetettih Karjalah šuarnuamah ta opaštamah (1534–1535). Oman erityispiirtehen Vienan ta Aunukšen Karjalan uškonnollisuuteh tuotih starovierat, kumpaset puattih Venyäheltä 1600-luvulla, šentäh kun ei hyväkšytty patriarhhi Nikonin uuvvissukšie ta jouvuttih kuin kirikön šamoin ni muallisen vallan vainuomiksi.

Kanšan opilliset tiijot ušonasieloista oltih vajuahkot 1800-luvun loppuh šuate. Täh oltih šyinä lukutaijottomuuš, palvelukšien slaavinkielisyyš, pappien pieni lukumiärä ta yleisešti ottuan alhani šivissyštašo šekä šeurakuntaelämän ta jumalanpalvelukšien vähyyš. Tiijot uškonnošta välitettih kuvamuajilman, ikonien ta kirikköjen ikonostasien šekä kanšanperintehen kautta: šuullisina kertomukšina (legendat), henkellisinä lauluina (stiihut) ta kalevalamittasien runolaulujen välitykšellä (esim. Marijan pakšukši tulomista, Hristossan šyntymyä ta kuolomua tulkiččija Luojan virši). Kanšanuškonnollisuuš oli voimakašta, vaikka še ei kirikön oppija tarkkah šeurannunkana. Vajellukšie šuurih manasteriloih piettih tärkeinä ta pitkie matkoja kulettih aštumalla. Arvoššetuimpie oltih Valamo, Konevitsa, Šyväri ta Solovetski. Manasteriloilla luajittih pyhie lupaukšie; ”jiäksimini” tarkotti, šitä, jotta nuorie perehenjäšenie luvattih miäräajakši manasterin palvelukšeh. Jokapäiväseššä uškonnonharjotukšešša tärkeitä oltih malitvot, šilmien ristimini ta kumarrukšet.

Karjalaini kanšanuškonnollisuuš šisälti ainekšie vanhašta uškomušmuajilmašta. Kaikki tuonpuolisen, näkymättömän muajilman toimijat oltih tärkeitä: pyhät, haltijat ta vainuat.

Pyhät

Ortodoksisen kirikön piirissä paissah pyhistä, ei pyhimykšistä niin kuin roomalaiskatolisešša kiriköššä; pyhät on kirikön näkökulmašta eletty pruavetnoita elämyä, omistaen šitä Jumalalla ta lähimmäisillä. Pyhyön ilmenömismuotoja ollah elämän pyhittämini, muokissakuoloma šekä elämän aikana tahi kuoloman jälkeh tapahtunuot ihmehet.

Kirikölliseššä kalenterissa on pyhien muistopäivie, kumpaset on vakiinnuttu šamoin kanšanelämäh ta kumpasie Karjalašša vietettih kyläjuhlina – pruasniekkoina – šinä päivänä, kumpani oli kyläčasoun’an tahi kirikön muistopäivä.

Karjalaisešša kanšanuškonnollisuuvvešša kiriköllisih pyhih oli šekon piirtehie etnisistä jumaluukšista. Esimerkiksi Pyhä-Il’l’a (Vanhan Šanan šananšuattaja Elia), kumpani oli Karjalašša kunnivoitettu ta ankarana tunnettu pyhä, šisälti ainekšie vanhan Ukko ylijumalan ominaisuukšista: Il’l’a (niin kuin Ukkoki) jyräsi ukkosella, šitä tunnettih šamoin vil’l’an kašvattajana (vrt. Ukon vakka -rituaali, kumpaista vietettih kevyällä vil’l’an kašvun eistämisekši). Loičuissa esiinnyttih rinnakkah etnisen kanšanušon olennot ta hristossan perintehen pyhät. Mečänhaltijien joukkoh omakšuttih apokryfiseššä perinteheššä ta kirikölliseššä traditijošša tunnettu Pyhä-Anna, Neičyt Marijan muamo, kumpaista molittih karjalaisissa mečäššyšloičuissa avuamah aittah ovet, jotta mečäštäjä šais riistua; Anni, Annikki, Annikka oli Tapijon (mečänhaltien) naini tahi tytär.

Pyhät oltih šuojelijie ta auttajie elämän eri tarpehissa. Tärkeimpie pyhie auttajie oltih Spoassu tahi Spuassu (ven. Spasitel ’Vapahtaja’) ta Bohorooditsa (Jumalanmuamo, Neičyt Marija). Pyhä-Miikkula (Nikolaos) tunnettih lempienä ”yleispyhänä”, kumpani autto monipuolisešti kuin vil’l’ankašvattajana niin ni karjan šuojelijana, erityisen kuitenki vesillä liikuos’s’a. Pyhä-Jyrki (Georgios) autto karjan šuojelijana, šamoin Pyhä-Valassi (Blasios). Pyhä-Nastasie (Anastasia) autto lampahien kera, ta Kuzmoita (tauštana, V. J. Mansikan mukah, pyhä Konstantinus ta Helena) molittih eistämäh pellavan kašvuo.

Vaikka pyhillä oli omat vaikutušaloveheh, käytännöššä šuatettih molie yhtälailla kaikkie pyhie eikä kovin tarkkah rajattu minnih tietyn pyhän moliuvuntua miärätyššä tilantehešša. Mitä rikenemmin jumalan mainičči, šitä tehokkahammin malitun ajateltih vaikuttavan. Šalmilaini Johor Lammas on 1930-luvulla kuvannun tätä näin: ”Min jumalan ottau duumah, sidä i moanit´t´soo, sit temboa toizen, mi sie juohtuu mieleh kirjattomal miehel, k on heidy äijy, miikkuloa, pedrii, valassii, il´l´oa, iivanoa, kuzmoidu, nastassoa, jyrgii, simanoa, mihailampäiveä da frolanpäiveä, sid emänpäiveä, miitreimpäiveä.” (SKS KRA. Salmi, Palojärvi, Lammasselkä. M. Pelkonen 389. 1935.)

Karjalaini legendaperinneh kertou pyhistä, heijän ihmehtekoloistah ta liikkumiseštah ihmisien parissa rikeneh miilostinie kyšyjien hahmoissa niin, jotta ei heitä heti šua tunnistua. Legendoissa on äijän eettistä opetušta šiitä, mitein ihmisen pitäis šuhtautuo lähimpäisih: miilostinie kyšyjie ta hätätilašša olijie pitäy auttua ta pitäy olla armollini toisie ihmisie kohti. Legendaperinteheh kuuluu šamoin kertomukšie manasterien peruštamisešta ta manasteriloih liittyvistä ihmehistä.

Haltiet

Rinta rinnan pyhien vaikutukšen kera haltietki oli šyytä pityä mieleššä. Mečäššä, veješšä ta kotipiirissä oltih omat haltiet. Mečänhaltie, meččähine, tunnettih šamoin nimellä karu (pahahenki, paholaini) Aunukšešša, ta šiinä on äijän šamoja piirtehie kuin muuvvalla Pohjois-Venäjällä. Ušottih, jotta mečänhaltie kätköy ihmisen tahi kotielukan mečänpeittoh, ta mieli piäššä šelviemäh tilantehešta tarvittih tietäjän apuo. Mečänhaltijien polut mečäššä oltih näkymättömie, ka še, ken tietämättäh tämmösen polun ylitti, še ekšy. Šiinä toičči autto jakšautumini ta uuvveštah šuoriutumini. Rahvaš ušottih, jotta muurahaiset ta muurahaiskevot oltih yhteyveššä mečänhaltien kera. Muurahaiskekoh vietih šillä tarkotettuja uhrija, esim. kananmunie tahi hopieta. Veješšä eli vejenhaltie, vetehini ta vejen väki. Kun kaivošta tahi järveštä otettih vettä, niin alušta oli hyvä kyšyö lupa: ”Vezi, syöttäjä, anna vetty!” Veještä šuatto heittäytyö tautija, još et käyttäytyn šen kera kunnivoittavašti. Šamoin muašta šuatto šuaha tartunnan, muahisen. Kotipiirin haltie tunnettih nimellä ”moahardii” tahi tanhuonhaltie, kumpani varjeli kotielukkoja. Kerrottih, jotta še plettiy šuosikkihevosen harjan.

Vainuat

Šuvun vainuat on oltu karjalaisešša kanšanušošša erityisen arvoššettuja. Heitä muissettih ta kunnivoitettih monissa rituaaliloissa (ks. itkuvirret). Uno Harva tiivisti (1948) karjalaisen vainuaperintehen piäajatukšen: ”Tämä perinneh on ollun vanhan kanšan koko šosiaalisen elämän perušta. Yksilön ta šuvun kaikissa vaiheissa on kiännytty vainojen puoleh. Vainuat on oltu moraalin vartijat, tapojen sutjat ta järještynyön yhteiskunnan ylläpitäjät. Täššä šuhtehešša ieš yläilmojen jumala ei ole voinun kilpailla manalla männyijen kera.”

Kanšanuškonnollisuon ajatuštavan mukah lähiset vainuat oltih yhteyveššä pyhih. Vainuat oltih välittäjän ašemašša. Kun vainaita muisseltih ta molittih, hyö šuatettih välittyä viestin pyhillä, jotta pyyntö onnistuis. Viestien lähettämini vainuan välitykšellä iellytti puoleštah lupaukšien antamista vainualla: kyše oli vuorovaikutukšešta ta vaihošta.

Esimerkiksi Šalmista (SKS KRA. Salmi. Maija Juvas 248.1938.) on šeuruava tieto: Kylvöpäivänä luajittih piiraita, pantih jumalien (ikonien) eteh ta kučuttih isännän ta emännän kuolluita vanhempieh: ”Toatto da moamo, d´iedoi ja boaboi, tulgoa tänne meijän kylvändypäiväkse, pokoroikoa pyhäl Miikkulal, pyhäl Il´l´al sie taivahas. Anna kazvattaa pyhä Miikkula, pyhä Il´l´a meillä hyveä vil´l´oa, ruistu da kagroa, sid myö vie tul´l´an kezän kumardazimmo teijän kalmal, olizimmo myö suuren suuruksen tuojannu, andazimmo myö palazen joga pakittšiazel, pominoizimmo teidy joga proazniekan.” (”Tuatto ta muamo, ämmö ta ukko, tulkua tänne meijän kylvöpäiväkši, molikkua pyhyä Miikkulua, pyhyä Il’l’ua šielä taivahašša. Kašvattakkah pyhä Miikkula, pyhä Il’l’a meilä hyvyä vil’l’ua, ruista ta kakrua, niin šiitä tulovana kešänä myö tulisima kumartamah teijän hauvoillana, toisima äijän šyötävyä, antasima palan joka kyšyjällä ta muistelisima teitä joka pruasniekkana.”)

Vainaita on Karjalašša rituaalisešti muisseltu tihieh. Muistajaisien järještelmä (”mustaizet”) oli ta on esimerkiksi Aunukšešša šeuruavanmoini. Hautajaisien jälkeh pietäh ”kolmeyöhizet”, nykyjäh pietäh vielä ”yheksänyöhizet”. Nämä ollah pienimuotosie muisteluja, hauvalla käyntijä. ”Kuusnedäliset” on šuuri juhla, kumpani järješšetäh kuuvven netälin piäštä kuoloman jälkeh. Täštä käytetäh nykyjäh nimityštä ”sorokovoit”, kumpaista voijah venäläiseh tapah pityä 40 vuorokauven piäštä kuolomašta. Tämän muissinpivon jälkeh ušotah, jotta vainua lopullisešti šiirtyy tuonilmasih, eikä enyä kule muan piällä entisie jälkijäh. Šamoin ”puolivuodehizet” on šuuri pito, mih kučutah heimolaisie ta nuapurija. Vuuvven piäštä kuolomašta pietäh ”vuodehizet”. Šen jälkeh voit vielä joka vuosi järještyä muissinmurkinoja, još haluou.

Kalmismualla vainaita käyväh muistelomah ruadinččana, toisena äijäpäivän jälkisenä toisarkena šekä muissinšuovattana, šajekuun lopulla. Koissa vainaita on tapana muissella moliutuen ikonien ieššä (”pominointi”). Šamoin vejen lähellä voit ”pominoija” – vesi viey vainualla viestin.

1990-luvulla luajitun kenttätutkimukšen pohjalla voit toveta, jotta vainaijen muistelurituaalit ollah vielä nykypäivänä Aunukšen Karjalašša elävyä perinnehtä. Tutkimuš anto šelvän kuvan šiitä, mitein eryähät kanšanuškonnollisuon piirtehet on šäilytty tovella pitälti, tosin muuttuon (vainaijen muistelu, unet vainajista), kun tuaš monet piirtehet on melkein hävitty (pyhih liittyvät käsitykšet, legendat).

Irma-Riitta Järvinen

Kirjallisuutta:

Haavio, Martti (toim.) 1946: Suomalaisia legendoja ja rukouksia. Suomen Kirja: Helsinki.
Harva, Uno 1932: Karjalaista kansanuskoa ja palvontaa. Teoksessa Iivo Härkönen (toim.): Karjalan kirja. WSOY: Helsinki.
Harva, Uno 1948: Suomalaisten muinaisusko. WSOY: Helsinki.
Jetsu, Laura 2001: Kahden maailman välillä. Etnografinen tutkimus venäjänkarjalaisista hautausrituaaleista 1990-luvulla. SKS: Helsinki.
Järvinen, Irma-Riitta (toim.)1981: Legendat. Kansankertomuksia Suomesta ja Karjalasta. SKS: Helsinki.
Järvinen, Irma-Riitta 2004: Karjalan pyhät kertomukset. Tutkimus livvinkielisen alueen legendaperinteestä ja kansanuskon muutoksista. SKS: Helsinki.
Koponen, Raija (toim.) 1976: Satuja ja legendoja. Martta Pelkosen salmilaismuistiinpanoja. SKS: Helsinki.
Laitila, Teuvo 1998: Kansanomainen ja kirkollinen ortodoksisuus Raja-Karjalassa. Teoksessa Pekka Nevalainen & Hannes Sihvo (toim.): Karjala. Historia, kansa, kulttuuri. SKS: Helsinki.
Mansikka, V. J. 1939: Pyhän Iljan palvonnasta. Teoksessa Kalevalaseuran vuosikirja 19. WSOY: Helsinki.
Mansikka, V. J. 1941: Pyhä Miikkula. Teoksessa Kalevalaseuran vuosikirja 20–21. WSOY: Helsinki.
Siikala, Anna-Leena 2012: Itämerensuomalaisten mytologia. SKS: Helsinki.
Stark, Laura 2002: Peasants, Pilgrims, and Sacred Promises. Ritual and the Supernatural in Orthodox Karelian Folk Religion Studia Fennica Folkloristica 11. SKS: Helsinki.
Timonen, Senni 1990: Karjalan naisten Maria-eepos. Teoksessa Pekka Hakamies (toim.): Runo, alue, merkitys. Kirjoituksia vanhan kansanrunon alueellisesta muotoutumisesta. Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitoksen julkaisuja 92. Joensuu.

Lyhenne: SKS KRA = Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston kokoelmat.