Lauri Hannikainen (1889–1921)

Ylioppilasaktivisti, lähetysneuvos ja Karjalan kävijä Lauri Hannikainen nousi rajankäynnissä tapahtuneen varhaisen kuolemansa myötä kansallissankariksi. Hän oli tarmokas Karjalan kysymyksen esillä pitäjä ja monipuolinen järjestötoimija, joka kuului myös Karjalan Sivistysseuraan (KSS).

Lauri Hannikainen, ystävien kesken Putte,[1] syntyi vuonna 1899 Jyväskylässä kuoronjohtaja- ja opettajapariskunnan Alli (Laura Alfhild) ja P. J. (Pietari Juhani) Hannikaisen esikoisena. Hän oli vanhempiensa tavoin musikaalisesti lahjakas – hänen instrumenttinsa oli alttoviulu –, mutta toisin kuin veljensä Hannikainen ei ryhtynyt ammattimuusikoksi.[2] Valmistuttuaan vuonna 1907 Jyväskylän klassillisesta lyseosta Hannikainen lähti opiskelemaan Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon luonnontieteitä, pääaineenaan kasvitiede.[3] Nurmeslaisen isänsä innoittamana hän liittyi yliopiston Karjalaiseen Osakuntaan.

Vuonna 1906 perustetun Vienan Karjalaisten Liiton (VKL) toimintaan Hannikainen osallistui välillisesti, kun hän vuonna 1909 lähti opettajaksi Kuusamon kansanopistoon.[4] Kansanopisto oli perustettu VKL:n ja Pohjois-Pohjalaisen osakunnan yhteisvoimin sen jälkeen, kun venäläiset viranomaiset olivat lakkauttaneet VKL:n Vienassa ylläpitämät koulut.[5] Hannikainen toimi talven opettajana ja lähti keväällä 1910 rajan taakse Vienaan kasvin- ja runonkeräysretkelle.[6] Hannikaisen toiminta herätti viranomaisten huomion, ja vangitsemisyrityksen jälkeen hän joutui pakenemaan valepuvussa takaisin Suomeen.[7]

Palattuaan Helsinkiin Hannikainen jatkoi opintojaan ja sai paikan Tietosanakirjan toimituksessa, jossa hän kirjoitti ja toimitti yhteensä 620 maantieteellistä artikkelia.[8] Hänet valittiin myös Suomen Maantieteellisen Yhdistyksen stipendiaatiksi tutkimusmatkalle Norjan Lappiin ja Pohjois-Jäämeren rannoille vuonna 1913. Matkan aikana Hannikainen teki myös kansatieteellistä tutkimusta.[9] [10] Maisteriksi Hannikainen valmistui vuonna 1914, minkä jälkeen hän toimi Karjalaisen Osakunnan kuraattorina vuodet 1915–1917.[11]

Kirjailijana Hannikainen julkaisi matkakertomuksiaan useissa sanoma- ja aikakauslehdissä.  Matkojensa innoittamana hän julkaisi myös pidempiä teoksia, muun muassa nuortenkirjan ”Pohjolan poikia” (1916), novellikokoelman ”Kuolevan laulun mailta” (1917) sekä Kuusamosta inspiroituneen romaanin ”Erakkojärveläiset” (1918). Hannikainen oli tuottelias kirjoittaja myös Metsästys ja Kalastus -lehdessä[12] sekä Suomen Kennelklubin Aikakauskirjassa.[13]

Vuonna 1917 Hannikainen siirtyi ylioppilaspolitiikasta valtakunnanpolitiikkaan, kun senaatti nimitti hänet Karjalan koulukomitean sihteeriksi. Komitea tutki Suomen venäläisiä kouluja ja niissä toteutettuja venäläistämistoimia routavuosina.[14] Työ keskeytyi, kun Hannikainen jäi kiinni jääkärien värväämisestä ja joutui vangituksi.[15] Tapaus herätti varsinkin ylioppilaiden keskuudessa kohua: Vanhalla ylioppilastalolla järjestettiin kokous, joka asetti lähetystön vaatimaan Hannikaisen vapauttamista kenraalikuvernööri Nikolai Nekrasovilta. Ylioppilaskunnan lähetystö adresseineen tehosi, ja Hannikainen vapautettiin.[16]

Sisällissodan jälkeen Hannikainen osallistui aktivistipiirien järjestämään Kauko-Karjalan kokoukseen, joka ajoi Itä-Karjalan asiaa.[17] Samankaltaisia järjestöjä syntyi ympäri Suomea, ja senaatti kokosi ne Itä-Karjalan komiteaksi, johon myös Hannikainen valittiin. Vuonna 1918 komiteasta kehittyi puolivirallinen Itä-Karjalan toimikunta, jonka puheenjohtajaksi hän nousi.[18] Toimikunta piti hallituksen tasalla Itä-Karjalan tilanteesta ja edisti sen irtaantumista Venäjästä. Jokapäiväisiin tehtäviin kuului lukuisten itäkarjalaisten lähetystöjen opastaminen ja vastaanottaminen Helsingissä.[19]

Elokuussa 1918 Itä-Karjalan komitea teki Suomen hallitukselle taustatyötä Berliinin rauhanneuvotteluja varten ja julkaisi sekä käänsi saksaksi ”idänkysymystä” käsittelevää kirjallisuutta.[20] Loppukesästä komitean asema vakiinnutettiin virallisesti ulkoasianministeriön yhteyteen nimellä Itä-Karjalan toimituskunta, jonka tavoitteena oli alueen liittäminen Suomeen. Hannikainen jatkoi organisaation poliittisen osaston johtajana.[21]

Vuonna 1919 Hannikainen osallistui Suomen rauhanlähetystöön Pariisin rauhankonferenssissa Karjalan ja Petsamon olojen asiantuntijana.[22] Karjalan Sivistysseura valtuutti hänet myös omalta osaltaan valvomaan Itä-Karjalan etuja, sillä Hannikainen oli liittynyt seuran jäseneksi vuonna 1917.[23] Seuran omaan varsinaiseen toimintaan Hannikainen ei kuitenkaan osallistunut, vaan vaikutti muiden kanavien kautta.[24] Itä-Karjalan osalta tuloksia ei Pariisissa syntynyt, ja myöhemmin Tarton rauhassa (1920) alue jäi osaksi Neuvostoliittoa.

Petsamo sen sijaan liitettiin Suomeen. Hannikainen oli jo aiemmin yhdessä Eero Lampion kanssa aloittanut kirjoittamaan ”Petsamon Opasta” (1921), ja siksi oli luontevaa valita hänet mukaan rajankäyntiin. Suomalaiset olivat käyneet rajan läpi jo kesällä, mutta neuvostoliittolaiset vaativat tarkastuskierrosta huijauksen pelossa.[25] Rajankäynti tehtiin vaikeissa sää- ja maasto-olosuhteissa tiukalla aikataululla, alkaen Moskovan kolttakylästä ja päättyen Korvatunturille. Puolivälissä matkaa Huutojärvellä jää petti retkikunnan alla, ja Hannikainen hukkui pelastustoimissa.[26] Retkikunta keskeytti matkansa, ja suomalaisten alkuperäinen rajaehdotus hyväksyttiin.

Hannikaisen kuolemasta tuli symboli juuri itsenäistyneen Suomen nationalistisessa aatemaailmassa. Häntä muistettiin varsinkin Akateemisen Karjala-Seuran ja ylioppilaiden keskuudessa. Myös Karjalainen Osakunta muisti häntä suurin menoin, ja Hannikaisen muistopatsas paljastettiin vuonna 1923.[27] Lauri Hannikainen edisti Itä-Karjalan asiaa niin yliopistomaailmassa, politiikassa kuin kansainvälisissä neuvotteluissa.

Kirjoittanut Onni Ukkonen (2025)

Lähteet

Sanoma- ja aikakausilehdet:

Helsingin Kaiku 1913
Helsingin Sanomat 1921
Kansan Kuvalehti 1931
Karjalaisten Sanomat
Karjalan Heimo 1989
Karjalan Kävijä 1909
Metsästys ja Kalastus 1921
Opettajain Lehti 1918
Suomen Kennelklubin Aikakauskirja 1921
Suomen Vapaussota 1939
Toukomies 1925
Uusi Suomi 1942
Ylioppilaslehti 1923

Kirjallisuus:

Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto, Kutsu maisterin- ja tohtorin promotsioneihin. Helsinki: 1914.
Ranta, Raimo. Vienan Karjalaisten Liitosta Karjalan Sivistysseuraksi V. 1906–1922. Tampere: Omakustanne 1997.
Vaara, Pekka. Viena 1919–1922: Kun Neuvostovalta tuli Karjalaan. Jyväskylä: Docendo Oy 2020.
Wuorenrinne, T. I. Merkkimiehiä Lähikuvina. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö 1963.

[1] Wuorenrinne 1993, 61.
[2] Wuorenrinne 1993, 60–63.
[3] Kutsu maisterin- ja tohtorin promotsioneihin, 1914.
[4] “Talvinen matka erämaiden halki Kuusamosta Käpäliin”, Karjalan Heimo 5–6/1989.
[5] Ranta 1997, 75–79.
[6] “Vangitsemisyritys”, Karjalan Kävijä 8/1909.
[7] “Vangitsemisyritys”, Karjalan Kävijä 8/1909.
[8] ”Lauri Hannikainen †”, Helsingin Sanomat 27.10.1921.
[9] Kutsu maisterin- ja tohtorin promotsioneihin, 1914.
[10] “Euroopan pohjoisimmilla rannoilla.”, Helsingin Kaiku 49–50/1913.
[11] ”Lauri Hannikainen †”, Helsingin Sanomat 27.10.1921.
[12] ”Lauri Hannikainen †”, Metsästys ja Kalastus 11/1921.
[13] ”Lauri Hannikainen †”, Suomen Kennelklubin Aikakauskirja 5/1921.
[14] ”Muutamia piirteitä venäläistyttämistyöstä Raja-Karjalassa”, Opettajain Lehti 22/1918.
[15] “Käynti kuverööri Nekrasovin luona”, Suomen Vapaussota 5–6/1939.
[16] “Käynti kuverööri Nekrasovin luona”, Suomen Vapaussota 5–6/1939.
[17] Vaara 2020, 235.
[18] “Itä-Karjalan vapauspyrkimykset”, Uusi Suomi 22.2.1942.
[19] “Itä-Karjalan vapauspyrkimykset”, Uusi Suomi 22.2.1942.
[20] Itä-Karjalan vapauspyrkimykset”, Uusi Suomi 22.2.1942.
[21] ”Lauri Hannikainen †”, Helsingin Sanomat 27.10.1921.
[22] ”Itä-Karjala ja rauhanneuvottelut”, Karjalaisten Sanomat 1–2/1919.
[23] Ranta 1997, 150–151.
[24] ”Karjalan Sivistysseuran kuolleita jäseniä.”, Toukomies 1–2/1925.
[25] “Rajakomissionin poromiehenä”, Kansan Kuvalehti 1/1931.
[26] “Rajakomissionin poromiehenä III”, Kansan Kuvalehti 3/1931.
[27] ”Lauri Hannikaisen hautapatsas paljastettu.”, Ylioppilaslehti 18/1923.