Suodärven kard’alan ozutez
Ühteh vedeh ristitud -nimine saneluz on Hilkka Saložen (Borodan) oma muštelm, kudaman häin kird’utti da ozutti kiel’pajas Kard’alan Liiton kezapäivil Seinäd’ogel vuodel 2016. Ozuteksen lugij oli iče suvikard’alan kird’utettud kielt kohendamas. [sc_embed_player fileurl=”https://www.karjalansivistysseura.fi/hallinta/wp-content/uploads/2016/10/Yhteh-vedeh.mp3″]
Yhteh vedeh riššityt
Terveh teillä kaikilla armahat rištikanzat!
Mie olen Hilkka Saloni. Rodivuin Valdimolla Rannankylässä. Juuret ollah syvällä mänetetyn Karjalan Suojärvellä, kumbane on Luadogan meren pohjaispuolessa da kuuluu Viiburin gubernieh. Muamon sugu Tähkäni da buabon Vilokkini. Hyö elettih Varbakyläs. Tuaton puolen sugu Boroda, jällembän Pardola, elettih Kaijasjärves da buabon sugu Koivune Moiseinvuarassa.
Suojärvellä rištikanzat paistih karjalua dai vielä voinan jälgeh Valdimolla elevyttyö. Rannanhierus susiedat kaikin paistih mugaleite. Yhenjyty miegi opassuin pagizemah. Engo ni muuda malttan školah männessä.
Grammatiikas en tiijä äijiä. A nygöi Kielikerahmossa opassumma ”normua” myöte kirjuttamah.
Duumaičin opitella paissa, midä vie maltan.
Nygöi täh min dielon pagizen ga eule zuakkuna. Praudah pagizen.
Miun rištiezih niškoi Niina-mamma oli varustan koufit dai murginat, oldih rištimät da rištizät, pappie ei vain nävy da kuulu. Päivä rubiou jo kaldaudumah ildačurah. Rištiesrahvas lähtiettih kodiloih. Helli-rištimä kodih matkates dogadi papin Nurmekses da kyzy: ”Midäbö tiällä vielä lieristelet, kui tyttöistä et tullun Valdimolla rištimäh?” Pappi sih sanou: ”Proštikkua, velli, unehin.”
Jälgimäin pappi tuli, vain mäni viäräh taloh. Dielo ku valgei, Anni-emändä sanou: ”On i meil brihačču rištimättä.”
Pappi sih sanou: ”Täh ku nygöi nouzettelin, ga työndäkkiä sana tyttözen kodih, piemmä nygöi rištiezet tiäl.”
No Ondrei oli matkan dorogua myöte. Hiän oli ollud Oĺga-sizäressäh gostis da nygöi kodih mänös. Vaśa-tuatto ugodi pordahien piäh da huikkuau Ondreil: ”Etgö velli tulis kuomaksi!” da sellitti ažien. Ondrei sih: ”Tulen jo velli, da pangua ihan nastojaššoiksi kuomaksi.”
Hiän oli astun piädäkautti gorniččah da kruapannun kravatin piäl šiželih miun, ristan ristarihmanke da riššindäsovan da vain männä liivittäy troppaista myöte susiedah. Niina-mammal kui ažie valgeni ka jälgeh juoksi da dogadi kirvonnuon ristan, kumbani oli ristarihmas. Eihäi siid muu auttan kui käyvä kois vaihtamas puhtahah rihmah. Onhai taloissa kanttirihmua, gummirihmua da nybliä ku pučkačotal ossettih.
Pappi ku rubei moliudumah, dai Ondrei rubei suurekkali silmie rištimäh da vähilleh lattieh saite kumardelou da sanou: ”Amin, amin.” Mie dai olin suanun kiän kabaloista iäreh da vai viuhkutan Ondrein jytyin. Kaikin oli varattu, eihäi vain tyttöni kirbuo yssästä. Miulla nimi puuttui da riššindänimi Hilaria. Pappi, kumbani rišti milma, oli Aleksanteri Kasanko.
Brihaččuni da tyttöni oldih yhteh vedeh riššitty.
Sit toko rodńat da endizet susiedat ku tuldih goštih kaikin kyzelläh: ”Kumbazetba näis ollah yhteh vedeh riššityt?”
Erähäs kohas ijän alguo rubei jo huijussuttamah moizet kyzelennät. Täh pädöy sananpolvi: Ka mi ei töllyönnäksi eule, ni se vägie andau.
Passibo!
Samaan veteen kastetut!
Tervehdys teille kaikille rakkaat kuulijat!
Olen Hilkka Salonen. Synnyin Valtimolla Rannankylässä. Juuret ovat syvällä luovutetun Karjalan Suojärvellä, joka on Laatokan meren pohjoispuolella ja kuului Viipurin lääniin. Äidin suku (on) Tähkänen ja mummon Vilokkinen. He asuivat Varpakylässä. Isän puolen suku (on) Boroda, myöhemmin Partola, (he) asuivat Kaitajärvellä, ja mummoni suku (on) Koivunen, (he asuivat) Moiseinvaarassa.
Suojärvellä ihmiset puhuivat karjalaa, myös vielä sodan jälkeen asetuttuaan Valtimolle. Rannankylässä kaikki naapurit puhuivat samalla tavalla. Minäkin opin puhumaan siten. Enkä muuta osannutkaan mennessäni kouluun.
Kieliopista en tiedä paljoakaan. Mutta nyt Kielikerahmossa opimme ”normin” mukaan kirjoittamaan. Ajattelin kokeilla puhumista, jota vielä osaan.
Nyt kertomani asia ei ole satu. Totta puhun.
Kastetilaisuuttani varten Niina-äiti oli laittanut kahvit ja ruuat, oli kummit ja kummisedät, pappia ei vain näkynyt eikä kuulunut. Päivä alkaa jo kallistua iltapäiväksi. Kasteväki lähti koteihinsa. Helli-kummi huomasi kotimatkallaan papin Nurmeksessa ja kysyi: ”Mitä täällä vielä oleilet etkä tyttöä tullut Valtimolle kastamaan?” Pappi siihen sanoo: ”Anteeksi, unohdin.”
Vihdoin pappi tuli, mutta meni väärään taloon. Asian selvittyä Anni-emäntä sanoo: ”On meilläkin poika kastamatta.”
Pappi siihen sanoo: ”Tähän kun nyt tulin, niin viekää sana tyttösen kotiin, että pidämme nyt kastetilaisuuden täällä.”
Ondrei oli kulkenut tietä pitkin. Hän oli ollut Olga-sisarensa luona vieraisilla ja nyt kotimatkalla. Va’sa-isä oli sattumalta rappusilla ja huudahtaa Ondreille: ”Etkö tulisi kummiksi!” ja selvitti tilanteen. Ondrei sih: ”Tulen toki, ja pankaa aivan oikeaksi kummiksi.”
Hän oli mennyt suoraan kamariin ja kaapannut sängyn päältä kainaloonsa minut, nauhallisen ristin ja kastemekon ja tohkeissaan mennä viilettää polkua pitkin naapuriin. Kun asia selvisi Niina-äidille, niin juoksi perään ja huomasi pudonneen ristin, joka oli nauhassa. Eihän siinä muu auttanut kuin käydä kotona vaihtamassa (risti) puhtaaseen nauhaan. Toki taloissa on kanttinauhaa, kuminauhaa ja nappeja, kun niitä ostettiin punteittain.
Pappi kun alkoi rukoilla, niin Ondrei rupesi suuresti tekemään ristinmerkkiä ja melkein lattiaan asti kumartaa ja sanoo: ”Amin, amin.” Myöskin minä olin saanut käden kapalosta irti ja vaan heilutan Ondrein lailla. Kaikki pelkäsivät, ettei tyttö vaan putoa sylistä. Minä sain nimen ja kastenimeksi tuli Hilaria. Pappi, joka minut kastoi, oli Aleksanteri Kasanko.
Poika ja tyttö oli kastettu samaan veteen.
Sitten aina kun sukulaiset ja entiset naapurit tulivat vierailulle, kaikki kyselevät: ”Ketkä näistä ovat samaan veteen kastettuja?”
Jossakin ikävaiheessa rupesivat tällaiset kysymykset jo nolottamaan. Tähän sopii sananlasku: Mikä ei ole kuolemaksi, niin se vahvistaa.
Kiitos!