Karjalankielinen kirjallisuus

Vanhimmat karjalan kielen muistomerkit ja ensimmäiset teokset

Kun puhutaan karjalankielisestä kirjallisuudesta, on tapana esittää myös vanhat kielen muistomerkit. Karjalan kielen vanhin kirjallinen muistomerkki on 1200-luvulta Novgorodin tuohikirjeissä (mm. Salaman loitsu, tuohikirjoitus nro 292). Karjalaisia sanoja, paikan- ja henkilönnimiä on mm. seuraavissa verokirjoissa: Äänisen ympäristön viidenneksen verokirja vuosilta 1496 ja 1568, Novgorodin vatjalaisviidenneksen verokirja vuodelta 1500 ja ensimmäinen ruotsalainen maa- ja verokirja 1589–93. Nämä ovat tärkeitä karjalaisten asutushistorian lähteitä.

Seuraavien tekstien karjalankielisyyttä ei ole pidetty täysin varmana, ei ainakaan mitenkään merkittävänä kielen kannalta. Isämeidän-rukous julkaistiin Sebastian Münsterin Cosmographia-teoksessa 1544. Mikael Agricola mainitsee Psalttarin esipuheessa julkaisemassaan jumalien luettelossa myös karjalaisten jumalia. Niin ikään 1500-luvulta on hollantilaisen Simon von Salingenin matkamuistelmissa tieto, että Feodor Zidenowa -niminen venäläinen filosofi on kirjoittanut Karjalan ja Lapin historian ja karjalan kielellä uskontunnustuksen ja isämeidän-rukouksen. Nämä kirjoitukset ovat kuitenkin kadonneet.

1700-luvun loppupuolelta olevassa P. S. Pallasin vertailevassa sanakirjassa on 273:lle venäjän sanalle kahdensadan muun kielen ja murteen ohella myös karjalan ja aunuksen vastineet.

1800-luvun alkupuolella painettiin ensimmäiset karjalankieliset kirjat: 1804 muutamien rukouksien ja lyhyen katekismuksen käännökset (varsinais)karjalaksi ja aunuksenkarjalaksi ja 1820 tverinkarjalaksi käännetty Matteuksen evankeliumi (Matveista Svätoin Jovangeli), joka herätti suurta huomiota Suomessa kielitieteilijöiden parissa. 1800-luvulla ilmestyi muutakin ortodoksista kirjallisuutta, mm. evankeliumin käännökset vienankarjalaksi. 1900-luvun alussa painettiin runsaasti uskonnollisia julkaisuja, koska näin yritettiin estää suomen kielen yleistyminen. Kaikissa käytettiin kyrillistä kirjaimistoa.

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ilmestyi myös oppi- ja sanakirjoja. Vanhin karjalan kielen aapinen on Anastasija Tolmatševskajan laatima tverinkarjalan aapinen vuodelta 1887. Ensimmäinen vienankarjalan aapinen ilmestyi v. 1894.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen karjalankielisten julkaisujen kustantaminen siirtyi aluksi kokonaan Suomen puolelle. Latinalaisella kirjaimistolla painettiin kansanrunouteen liittyvät teokset, joita laativat lähinnä Iivo Härkönen ja E. V. Ahtia.

Lyhyt karjalan kirjakielten aika

Tverin Karjalassa luotiin 1930-luvun alussa latinalaisin kirjaimin kirjoitettava kirjakieli. Sillä ilmestyi vuosina 1930–1937 pääasiassa aapisia, lukukirjoja, sanakirjoja, kielioppeja ja opetusohjelmia, myös matematiikan ym. kouluaineiden oppikirjoja. Paljon julkaistiin myös lastenkirjallisuuden käännöksiä, mutta alkuperäisen tverinkarjalaisen kirjallisuuden osuus oli melkein olematonta. Yhteensä ilmestyi yli sata karjalankielistä julkaisua.

Lyhytaikaiseksi kokeiluksi jäi myös kyrillisin kirjaimin kirjoitettu karjalan yhtenäinen kirjakieli Karjalan autonomisessa sosialistisessa neuvostotasavallassa 1930-luvun jälkipuoliskolla.

(Enemmän tietoa on Esa Anttikosen lisensiaatintyössä ”Neuvostoliiton kielipolitiikkaa: Karjalan kirjakielen suunnittelu 1930-luvulla”)

Kaunokirjallisuuden ensi askeleita

Ensimmäisenä karjalankielisenä kaunokirjallisena teoksena pidetään säämäjärveläisen Miron Smirnovin omaelämäkerrallista teosta Karjalaisen ääni. Matkakertomuksia ja karjalankielistä runoutta (Golos’ Korela – putevyja zametki i korel’skaja poezija Mirona Smirnova), joka ilmestyi kyrillisin kirjaimin painettuna Pietarissa vuonna 1890.

Iivo Härkönen oli merkittävä kirjailija, kääntäjä, opettaja ja ennen kaikkea heimoliikkeen kannattaja, Karjalan Sivistysseuran johtokunnan pitkäaikainen sihteeri. Hän toimitti vuonna vuonna 1910 suomeksi ilmestyneen Karjalan kirjan (2. painos 1932), mutta hän julkaisi myös useita karjalaksi kirjoittamiaan ja kääntämiään runo- ja laulukokoelmia (mm. Nouseva heimo – runoja suomen ja aunuksen kielellä 1921, Laululoi aunukselazil – laulattavie da saneldavie heimokanzan laululoi da runoloi aunuksen kielel 1921, Kibunoi – suomalaizie runoloi aunukselazil 1 vuonna 1925 ja 2 vuonna 1927).

Kielentutkija Edvard Vilhelm Ahtia kirjoitti laajan sanastonkeruunsa ja vuonna 1938 ilmestyneen Karjalan kieliopin ohessa myös Peiboi Pedrin nimellä runoja ja virsiä (Karjalastu virtty 1917, Rahvanan kandeleh 1922 ja Vieron virzii 1924).

1930-luvulla aloittelivat Karjalan ASNT:ssa suomen kielellä kirjoittavat kirjailijat, jotka julkaisivat kuitenkin joitakin kertomuksia ja runoja kotimurteellaan. Karjalaksi kirjoittaneilta voidaan mainita muutamia teoksia (lähinnä kertomuskokoelmia): Antti Timoselta Lentomašiina (1933), Fjodor Ivatševilta Jauhinkivet (1934) ja Iivo Nikutjevilta Marfa (1935). Karjalaksi ovat runoilleet mm. Krisun Miikul, Fedor Isakov ja Nikolai Laine.