Pakolaisuus Venäjältä Suomeen 1918-1922

Venäjän vallankumous jälkimaininkeineen synnytti mittavan pakolaisvirran rajan yli molempiin suuntiin. Noin 10000 sisällissodassa tappiolle jäänyttä punakaartilaista ja siviiliä pakeni Suomesta Venäjälle keväällä 1918. Samoihin aikoihin käynnistyi vähemmän tunnettu pakolaisvirta myös toiseen suuntaan. Suomeen tulijat olivat kansallisuudeltaan venäläisiä, itäkarjalaisia ja inkeriläisiä sekä Venäjältä pakenevia muiden maiden kansalaisia. Pakolaisia tuli Suomeen useana aaltona 1918 talvesta kevääseen 1922 yhteensä yli kolminkertainen määrä Venäjälle paenneisiin verrattuna.

Vallankumousta pakenevat venäläiset olivat ensimmäinen aalto

Lokakuun 1917 vallankumouksen jälkeen alkoi rajan yli valua väkeä punaisten käsiin joutuneesta Pietarista, jossa terrori tsaarinvallan kannattajiksi katsottuja kohtaa oli käynnistymässä. Venäläisten pakolaisten virta Suomeen kasvoi vuoden 1918 kuluessa. Suomalaiset viranomaiset pyrkivät hillitsemään laitonta maahanmuuttoa vuodesta 1919 alkaen, mutta kehittymättömän rajavalvonnan toimenpiteet jäivät tehottomiksi. Vuoden 1919 alkupuolella asui Suomessa autonomian aikana tänne asettuneita ja pakolaisina tulleita venäläisiä yli 15000 henkeä ja vuoden aikana määrä kasvoi salateitä tulleilla parilla tuhannella henkilöllä.

Vallankumousta seurannut sisällisota kääntyi Pohjois-Venäjällä valkoisten tappioksi kevätalvella 1920. Valkoisen armeijan rippeitä perääntyi Repolan ja Porajärven kautta Suomeen toista tuhatta henkeä. Heidät sijoitettiin Lahden Hennalan punavangeista tyhjentyneille kasarmeille perustettuun ”keskitysleiriin”. Osa heistä jatkoi Länsi-Eurooppaan mm. Ranskaan liittyäkseen muukalaislegioonaan, osa venäläisistä sekä valkoisten joukoissa palvelleet karjalaiset jäivät Suomeen.

Seuraava ryntäys Karjalan kannakselle tapahtui maaliskuussa 1921 Kronstadtin saarelta, jossa laivastotukikohdan sotilaiden kapina bolsevikkeja vastaan oli kukistettu verisesti. Muutaman päivän aikana pakeni Kronstadtista noin 6500 kapinallista jään yli kävellen Terijoelle osan tuupertuessa matkalle. Viranomaiset joutuivat sijoittamaan tuhannet pakolaiset muutamassa päivässä tilapäistiloihin. Tiloja löytyy tyhjilleen jääneistä Venäjän armeijan kasarmeista Uudenkirkon Inosta, Viipurinlahden Turkinsaaresta ja Terijoelta. Ajan tavan mukaan näitäkin kutsuttiin keskitysleireiksi.

Pakolaisvirta Venäjältä Suomeen ja tätä kautta muihin maihin jatkui 20-luvun alkuvuosiin. Liikkeellä oli tuhansia venäläisiä, Venäjältä pakenevia ulkomaalaisia sekä kymmeniin tuhansiin yltänyt joukko ensimmäisen maailmansodan sotavankeja, jotka hakeutuivat molempiin suuntiin takaisin kotimaihinsa.

Osa heti vallankumouksen jälkeen tulleista venäläisistä oli vauraampaa väestöä, joka pystyi omilla varoillaan hankkimaan elintarvikkeita ja asettumaan asumaan. Myös täällä jo olevien venäläisten hyväntekeväisyysjärjestöt pystyivät huolehtimaan omistaan. Huomattava osa venäläisistä emigranteista jatkoi matkaansa muihin Euroopan maihin ja asettui niihin asumaan. Pieni osa uskaltautui myös palaamaan Venäjälle. Kronstadtin kapinaan osallistuneille rivimiehille luvattiin armahdus ja noin puolet heistä uskaltautui palaamaan Venäjälle, osa heistäkin jatkoi maailmalle ja noin 1600 jäi pysyvästi Suomeen.

Itä-Karjalan kansannousut käynnistivät heimopakolaisten vyöryn

Sisällissodan ollessa vielä käynnissä kevättalvella 1918 lähti Suomesta vapaaehtoisten heimoaktivistien värväämiä retkikuntia liittämään Petsamoa ja Vienan Karjalaa Suomeen. Huonosti organisoitu ja johdettu retki päättyi syksyllä 1918 perääntymiseen englantilaisten tukemien kansallishenkisten karjalaisten joukkojen ajamana. Heimosoturien mukana pakeni Suomeen heitä tukeneita karjalaisia, mutta pakolaisten määrä jäi vielä tässä vaiheessa alle sataan henkeen.
Aunuksesta tulivat ensimmäiset pakolaiset Suomeen talvella 1918-1919 levottomuuksia, bolsevikkien pakkovaltaa ja nälkää pakoon. Huhtikuussa 1919 työntyi Aunukseen suomalaisten vapaaehtoisten muodostama ja Mannerheimin kannustama heimosoturien retkikunta. Aunuksen vapautusretki kesti syksyyn 1919, jolloin retkikunta joutui perääntymään Suomeen ja veti mukanaan pienen joukon pakolaisia.

Aunuksen retken pelästyttämä bolsevikkijohto julisti sotatilan Pietarin ympäristöön mukaan luettuna Inkerinmaa. Bolsevikit ryhtyivät pakko-ottamaan miehiä puna-armeijaan ja vangitsemaan ”kansanvihollisia”. Inkeriläisiä oli paennut Suomeen jo 1918 lopulla ja pako kiihtyi vyöryksi kesällä 1919. Myös Pietarin eteläpuoleisesta osasta Inkerinmaata joutuivat asukkaat pakenemaan Viron suunnasta lähestyviä valkoisia venäläisiä joukkoja.

Inkeriläisten itsensä muodostama vastarintajoukko pyrki työntämään punaiset Inkerinmaalta kohti Pietaria. Tämä inkeriläisten tappioon päättynyt kansannousu ja osallistuminen Venäjän valkokaartilaisten tukemiseen sai inkeriläiset pakenemaan bolsevikkien kostoa Suomeen ja Viroon. Suomeen pakeni vuoden 1921 alkuun mennessä noin 8400 inkeriläistä.

Suomalaiset heimosoturit Vienasta karkottanut karjalaisjoukko kannatti Karjalan autonomiaa Venäjän yhteydessä. He organisoituivat ”Vienan Karjalan väliaikaiseksi hallitukseksi” ja hallitsivat Vienaa syksystä 1918 syksyyn 1920. Kesällä 1920 neuvostohallitus oli perustanut ”Karjalan työkansan kommuunin”, joka ulotti valtansa kesän mittaan myös Vienan kyliin. Väliaikaisen hallituksen palveluksessa ja sen organisoimissa sotilasyksiköissä toimineet miehet joutuivat pakenemaan Suomeen. Vuoden 1921 alussa oli Itä-Suomen pitäjissä noin 1200 pääasiassa miespuolista pakolaista, joiden perheet olivat toistaiseksi jääneet Vienan kyliin odottelemaan tilanteen kehittymistä.

Tilanne Vienan Karjalassa kärjistyi nopeasti bolsevikkien otettua vallan kylissä. Aikaisemman hallinnon kannattajia vainottiin ja elintarvikepula paheni nälänhädäksi. Suomeen siirtyneet pakolaiset ja heimoaktivistit puhalsivat parhaansa mukaan tulta kytevään hiillokseen. Vienalaiset vastarintamiehet ja Suomesta tulleet vapaaehtoiset organisoivat metsäsissiliikkeen, joka otti ”Karjalan vapautusarmeijan” nimen ja asetti tavoitteekseen vapauttaa Viena bolsevikeista ja korjata ”Tarton häpeärauhan” rajat.

Metsäsissit käynnistivät aktiiviset sotatoimet lokakuun lopulla 1921. Vapautusarmeijan vahvuus oli tuolloin noin 3000 miestä, joista noin 500 oli Suomesta saapuneita vapaaehtoisia. Vapautusarmeija sai nopeasti hallintaansa valtaosan Vienan Karjalasta ja Aunuksen pohjoisosia. Puna-armeijan vastaiskua ei kuitenkaan tarvinnut kauan odottaa ja se tuli voimalla. Lyhyiden taistelujen jälkeen metsäsissit joutuivat perääntymään Suomeen alkutalvesta 1922.

Metsäsissien mukana lähti liikkeelle siviilien pakolaisaalto, joka paisui paniikinomaiseksi vyöryksi. Kokonaisia kyliä tyhjeni asukkaista ja pakolaisten karavaanit kotieläimineen ilmestyivät keskellä talven pakkasia rajaseudun korpipitäjiin. Helmikuun 1922 loppuun mennessä oli Suomeen saapunut yli 11000 itäkarjalaista pakolaista. Tulijat olivat sodan ja kotikylissään vallinneen nälänhädän takia kurjassa kunnossa. Paltamon nimismiehen kuvasi heitä koskettavasti: ”Kurjilta näyttävät nuo onnettomat ryysyihin kääriytyneet ihmishaamut. Nälkä, sairaus, alastomuus ja toivottomuus, siinä lyhyesti mitä nuo poloiset omistavat.”

Metsäsissikapinan aiheuttama pakolaisvyöry nosti Suomessa oleskelevien Venäjältä saapuneiden pakolaisten määrän ennätyslukemiin. Keväällä 1922 arvioitiin maassa olevan 33500 pakolaista, joista 15000 venäläistä ja 18500 heimopakolaista.

Heimopakolaiset löysivät sijansa Suomesta – omin avuin ja valtion avulla

Suomi oli 1918 sisällissodan jälkeen rutiköyhä maa. Maan elintarvikehuolto oli ollut riippuvainen tuontiviljasta, jonka tulo katkesi sisällissodan ja Venäjän vallankumousten takia. Maahan luotiin tiukka elintarvikesäännöstely ja Pohjois- ja Itä-Suomessa syötiin pettua, joten rajan takaa tulleille pakolaisille ei juuri apua riittänyt.

Heimopakolaisten kohtalo oli surkein köyhissä rajaseudun kunnissa, jossa omakin väki näki nälkää. Onneksi heimopakolaisten määrä jäi vielä 1918-1919 varsin pieneksi. Kesällä 1919 alkoi Kannakselle kuitenkin kertyä niin paljon inkeriläisiä, että heidän auttamisekseen oli valtiovallan ryhdyttävä toimeen. Perustettiin ensimmäinen valtion tukema avustuskomitea, joka pienen määrärahan turvin saattoi avustaa inkeriläisiä.

Vuoden 1919 alkupuolella käynnistyi myös elintarvikkeiden tuonti. Merkittävää oli Yhdysvalloista tullut apu Eurooppaan, josta liikeni huomattava osa myös Suomeen. Amerikan Hätäapuhallinto ja Amerikan Punainen Risti toivat maahan elintarvikkeita ja pyrkivät järjestämään niiden jakelua sisällissodan kurjistamille siviileille ja pakolaisille. Amerikkalaiset järjestöt lähtivät keväällä 1921 Suomesta ja heidän hallussaan olleet varastot siirrettiin Suomen valtiolle. Avustuksia jakamaan perustettiin valtiollinen toimikunta, joka pienensi heti jaettavien avustusten määrää ja lakkautti avustukset työssäkäyviltä. Myöhemmin, vuoden 1922 pakolaisaallon aikaan, jakelua rajattiin entisestään. Tämän ansiosta elintarvikkeet, joiden oli arvioitu riittävän muutamaksi kuukaudeksi, riittivätkin kahdeksi vuodeksi niitä eniten tarvinneille.

Vuonna 1922 perustettiin Valtion pakolaisavustuskeskus, joka alkoi hallinnoida elintarvikehuoltoa ja pakolaisleirien toimintaa. Pakolaisleirejä ja lastenkoteja oli perustettu eri puolille Suomea mm. Viipurin Turkinsaareen, Oulun Maikkulaan, Lahden Hennalaan ja Kotkan Kyminlinnaan. Monet pakolaisleireistä toimivat Venäjän armeijan jälkeensä jättämissä kasarmitiloissa. Lastenkoteja ja pakolaislasten kouluja perustettiin rajaseudun pitäjiin ja kaupunkeihin.

Valtio halusi alusta asti korostaa tulijoiden vastuuta itsestään ja yhteiskunnan avun piiriin pyrittiin valikoimaan vain sitä eniten tarvitsevat. Kotkalainen Eteenpäin-sanomalehti kirjoitti helmikuussa 1922 Kyminlinnan leiristä: ”Tarkoitus on antaa avustusta vain sellaisille, jotka eivät omin avuin voi tulla toimeen. Kaikki työkykyiset saavat elättää sekä itsensä että joko kokonaan oman perheensä. Lasten avustamisesta huolehtivat eritoten lastenavustusjärjestöt. Pakolaisavustuskeskus on myöskin järjestänyt keskitysleirejä, joista Turkinsaari ja Kyminlinna tulevat ensi sijassa käytettäväksi… Sen mukaan kuin pakolaisia saapuu, annetaan heille heti ohjeidenmukainen avustus, kunnes on saatu selville heidän taloudellinen tilansa.”

Valtiovallan määrittelemä periaate, että kaikkien kynnelle kykenevien pakolaisten on huolehdittava itsestään, toimi olosuhteisiin nähden varsin hyvin. Joillakin Vienasta tulleilla laukkukauppiassuvuilla oli Suomessa sukulaisia ja kauppakumppanien verkostoja, jotka pystyivät antamaan hätäapua tulijoille ja auttamaan heitä työ- ja asuinpaikan löytymisessä. Pakolaisavustuskeskukset ohjasivat nuoria ja perheettömiä tulijoita töihin mm. maatiloille ja kaupunkeihin rakennustöihin. Huomattava määrä itäkarjalaisia löysi työpaikan Perämeren sahoilta. Kemin Veitsiluodon ja Laitakarin sahat ja Oulun pohjoispuolella sijainneet Martinniemen, Pateniemen ja Varjakan sahat saivat karjalaisista ahkeria ja vähään tyytyväisiä työntekijöitä. Näille paikkakunnille kehittyi karjalaisten yhteisöjä, jotka pitivät huolta jäsenistään ja vaalivat tietoisuutta juuristaan tänä päivänäkin.

Pakolaiset joutuivat kohtaamaan kantaväestön kielteisiä asenteita; pakolaisia nimiteltiin ryssiksi ja kehoteltiin palaamaan sinne mistä olivat tulleet, heidän sanottiin elävän veronmaksajien kustannuksella, vievän työpaikat suomalaisilta ja polkevan palkkoja, myös pakolaisten ortodoksinen uskonto herätti ennakkoluuloja. Näistä asenteista jäi pakolaisperheisiin jäljet, joiden seurauksena karjalaisista sukujuurista ja pakolaisuuden kokemuksista ei aina puhuttu edes perheen sisällä vaan vaiettiin vuosikymmeniksi. Maahanmuuttajan leimasta pyrittiin eroon myös muuttamalla perheen venäläisiltä kuulostaneet sukunimet suomalaisiksi.

Pakolaisten joukossa oli myös paljon niitä, jotka eivät selvinneet omin voimin. Heitä sijoitettiin pakolaiskeskuksiin, joista suurin sijaitsi Kotkan Kyminlinnassa 1800-luvun kasarmirakennuksissa. Kyminlinnaan sijoitettiin keväällä 1922 noin viisisataa asukasta joukossa elatuskyvyttömiä lapsiperheitä, sairaita ja vammaisia aikuisia, vanhuksia ja orpoja. Myös työkykyisiä ja terveitä lähetettiin leirille sellaisilta paikkakunnilta, joiden asuntotilanne oli ennestään huono. Vähitellen moni leiriläinen onnistui löytämään töitä, ja leirin asukasmäärä vakiintui kahden-kolmensadan välille. Talvisodan sytyttyä Kyminlinnan asukkaat evakuoitiin Oulun Maikkulaan, jonka pakolaishuoltolassa asui karjalaisvanhuksia 1970-luvulle saakka.

Kyminlinnan pakolaisten elämästä kertoo Karjalan Sivistysseuran julkaisema Timo Tervosen kirjoittama omaelämäkerrallinen teos ”Vallien sisällä – vallien ulkopuolella”. Juuriltaan vienankarjalainen Tervonen vietti lapsuutensa ja nuoruutensa vuodet 1923-1939 Kyminlinnan pakolaiskeskuksessa.