Kahtia jakautunut Karjala

Kahtia jakautunut Karjala (1300–1400)

Karjalaa kohti eteni kaksi suurta taloudellista, uskonnollista ja sotilaallista voimaryhmittymää 1200-luvulla. Lännestä etenivät roomalaiskatolisen kirkon tukemat ruotsalaiset ja suomalaiset sekä idästä ortodoksisen kirkon kannustamat slaavilaiset kansat. Itäinen Suomi ja Karjala olivat Euroopan viimeisiä pakanallisia alueita roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon välissä. Roomalaiskatoliset ruotsalaiset tekivät ristiretken Karjalaan vuonna 1293 ja perustivat Viipurin linnan valtansa tukikohdaksi.

Yhteys Novgorodiin vei karjalaiset ortodoksisen kirkon lähetystyön piiriin jo 1100-luvulla. Hengellisen viljelyn keskuksiksi perustettiin luostareita ja seurakuntia, mm. Valamon luostari sai alkunsa noina aikoina. Laatokan rannikon ortodoksiset seurakunnat organisoitiin todennäköisesti vuonna 1227 tehdyssä laajassa lähetysoperaatiossa, jossa Novgorodin kronikan mukaan ruhtinas Jaroslav ”lähetti kastamaan paljon karjalaisia, lähes kaikki ihmiset”.

Uskonnolliset ja kaupalliset siteet yhdistivät karjalaisia Novgorodin suuntaan, johon heidän valtiolliset ja sotilaalliset siteensä myös vähitellen vahvistuivat. 1200-luvun sotilaallisissa konflikteissa karjalaiset yleensä taistelivat ortodoksisten novgorodilaisten rinnalla luterilaisia ruotsalaisia ja länsisuomalaisia vastaan. Vuonna 1270 Karjala mainitaan ensi kerran Novgorodin volostina eli hallintoalueena.

1200-luvun lopun sotakausi päättyi Pähkinäsaaren rauhaan vuonna 1323. Pähkinäsaaren rauha jakoi ensimmäisen kerran karjalaisen heimon kahdelle puolelle valtioiden välistä rajaa. Raja määriteltiin kulkemaan Retusaaresta (Kronstadtista) lähtien Karjalankannaksen halki pohjoiseen ja edelleen Vuoksen ja Saimaan pohjoispuolen kautta luoteeseen Pyhäjoelle Pohjanlahden rannikolle. Rauhansopimuksen jälkeen muodostuivat Ruotsin Karjala ja Venäjän Karjala. Rajan länsipuolen karjalaiset omaksuivat ennen pitkää läntisiä kulttuurivaikutteita ja roomalaiskatolisen uskonnon. Viipurista tuli Ruotsin Karjalan keskus. Novgorodin haltuun jääneen ortodoksisen Karjalan keskuspaikaksi muodostui Käkisalmi.

Pähkinäsaaren rauhan rajaa ei koskaan merkitty kiistattoman yksiselitteisesti maastoon. Pian suomalainen uudisasutus työntyi rajan yli Pohjanmaan rannikolla ja Savossa. Ortodoksiset karjalaiset joutuivat vetäytymään itään, josta he kuitenkin jatkoivat eränkäyntiä ja kaupankäyntiä Pohjanmaalla ja saapuivat säännöllisesti Oulun, Kemin ja Tornion markkinoille. Rauhanomaisen kanssakäymisen rinnalle heräsi eturistiriitoja eräalueista ja kalavesistä. Myös viljelysmaista syntyi kiistoja kun luonnonheinän korjaajia ja kaskimaiden polttajia ilmaantui toisen heimon omikseen kokemille maille. Syntyi väkivaltaisia yhteentörmäyksiä, joista esitettiin valituksia myös kummankin valtakunnan hallitsijoille.

Moskovan ruhtinaiden hallitsemaa Venäjää ei Pähkinäsaaren rauhan aikaan ollut vielä olemassa, vaan Moskova oli vasta pyrkimässä alistamaan valtaansa Novgorodia ja muita itsenäisiä ruhtinaskuntia. Moskova alisti Novgorodin valtansa alle 1470-luvulla, jolloin myös Karjalan pogostat siirtyivät Moskovan hallinnon alamaisiksi. Kronikan mukaan Moskovan suuriruhtinas Ivan kävi vuonna 1475 jakamassa oikeutta alistamassaan Novgorodissa ja hänelle osoittivat nöyrää kunnioitustaan eri väestöryhmien edustajat, joiden joukossa mainitaan karjalaiset.